Ajatuksilla väärillä leikin

En pysty tähän.
Joka toinen päivä haluan selviytyä.
Joka toinen päivä luovuttaa.
Missä on kultainen keskitie?
Löydänkö koskaan sitä?

Olen heikko.
Ja säälittävä.

Kaikki paranee huomenna.
Ei tämä olo voi ikuisuutta jatkua.
Selviän kyllä.
Valehtelenko itselleni?

Minun pitäisi taistella.
Olla vahva.
Elää.
Entä kun en jaksa.
Olla mitään.
Haluan vain unohtua.
Olla muisto.

Haluan ihmisten muistavan minut aitona.
Iloisena.
Onnellisena.
Ihmisenä, jonka hymy valaisi pimeänkin päivän.
Sellainen en ole pitkään aikaan ollut.
Ainakaan omasta mielestäni.

Elämä satuttaa.
Minulla on arpia.
Muistona siitä.
Kaikesta.
Tulevaisuudessakin.
Kannan niitä.
Ylpeinä.
"Selvisin sittenkin".
Sen tulen joskus sanomaan.

Vaikka nyt on vaikeaa, tulen silti jatkamaan.
Kirjoittamista.
Elämistä.
Yrittämistä.
Taistelemista.

Yritän hivuttautua onnellisuutta kohti.
Matka on pitkä.
Mutta minun on kuljettava se.
Vaikka jalkani ei jaksaisikaan.

Huokaan.
Hiljaa.
Kunpa olisin jo parantunut.
Kunpa arpeni olisivat jo haalistuneet.

Pelkään, että elämäni katoaa.
Silmieni edestä.
Etten kerkeäkään elämään.
Tajuan liian myöhään.
En kerkeä enää.

Elin sumussa liian pitkään.
Olisi pitänyt herätä jo.
Aikaisemmin.

Nyt kaikki on turhaa.
Etsin pelastajaa.
Tämän kaiken lopettajaa.
Päättäjää, joka lopettaa tämän painajaisen.
Tämän loputtoman kivun.
Tuskan.

Löydänkö sitä?
Ennenkuin on liian myöhäistä.
Ennenkuin olen liian rikki.
Liian sirpaleina.

Tarvitsisi sanoa vain yksi sana.
Yksi pieni sana.
Se on silti niin vaikeaa sanoa.
Varsinkin silloin, kun en jaksa.
 Apua.
Sanon sen.
Mielessäni.
Itselleni.
En ehkä koskaan tule sanomaan sitä.
Ihmisille, jotka voisivat auttaa.

Minä päivänä tahansa

Entä jos vain herään joku aamu ja tajuan.
Kaikki on ollut vain pahaa unta.
Mitään ei olekaan tapahtunut.
Olenkin se tyttö mistä haaveilin.
Se onnellinen tyttö.

Toivon, että joku päivä olen.
Onnellinen tyttö.
Voisin herätä aamulla ja nauttia elämästä.
Nauttia kaikesta.
Olla onnellinen.
Vaikka tämä ei olisikaan ollut pahaa unta.
Vaikka heräisinkin aamulla tajuten, että kaikki on oikeasti tapahtunut.
Vaikka kaikki onkin totta.

Yritän kirjoittaa paranemismyönteisempää postausta.
Yritän vakuuttaa itseäni uskomaan parempaan huomiseen.
Pohjimmiltani en kuitenkaan usko siihen.
En usko, että paraneminen on mahdollista minulle.

Annan muiden uskoa ettei minulla mene huonosti.
Että ollaan menossa parempaan suuntaan.
Valitettavasti suunta on tällä hetkellä alaspäin.
Olen pahoillani.
En jaksanut taaskaan taistella.
Tiedätte-kyllä-mitä vastaan.

Ahdistus voittaa

En halua syödä.
Miksi jouluna ei voi syödä normaalisti?
Miksi en vain voi olla syömättä?
Kuihtuisin.
Olisin tyytyväinen.

Tänään ahdistaa.
Kaikki.
Pitäisi olla iloinen.
Täynnä joulumieltä.
Minulle tämä päivä on vain yksi muiden joukossa.
Taas yksi ahdistusta täynnä oleva päivä.

Häviän vasta kun luovutan

En pysty olemaan ajattelematta.

Kuolemaa.

Kuinka helppoa olisi.

Olla olematta.

Kadota.

Hetkeksi.

Lopullisesti.
Olla tähti muiden tähtien joukossa.

Haluan pois.

Turvaan.

Pakoon.

Ahdistusta.

Itseäni.
Kaikkea.

Olen väsynyt.
Äärettömän väsynyt.
Askeleeni ovat raskaat.
Haluan käpertyä peiton alle.
Nukahtaa.
Herätä joskus.
Myöhemmin.
Paljon myöhemmin.
Sitten kun kaikki on paremmin.

Aamulla leivoin ystävälleni kakun.
Jouduin syömään sitä.
Paisuin.
Taas.
Ahdistuin.
Taas.
Viilsin.
Taas.

On vain ajan kysymys milloin ylitän rajan.
En enää pelkää.
Kaikki on hallinnassa.
Kohta on aika luopua.
Yhdestä osasta itsestäni.

Kasaan taas sen suojamuurin.
En anna kenenkään nähdä sen sisälle.
Päästä sen sisälle.
Koska minuun sattuu taas.
Aivan liikaa.

Kolme pientä sanaa

Ahdistus.
Kipu.
Helpotus.

Päätä sateenkaaren en oo nähnytkään

Hyvää oloa oli.
Niin kauan, kunnes se vietiin.
Ulottumattomiin.
Tavoittamattomiin.
En tiedä mikä sen vei.
Kuka sen vei.
Se vain vietiin.

En jaksa enää taistella.
Satuttamista vastaan.
Vaikka olisi pakko.
En saa luovuttaa.
Mitä teen, kun mieli huutaa?
Satuta, ansaitset sen.
Tee muutama.
Vielä vähän lisää.
Yritän työntää nuo ajatukset pois.

En ole juossut.
Tänään.
Enkä eilenkään.
Turpoan vaan. 
Ahdistaa.
Paino.
Minä.
Reidet.
Maha.
Kädet.
Kaikki.

Mitä kävi kun toiveet murskattiin?
Ne hajosivat.
Minä hajosin.
Taas.
Pieniin osiin.
Sirpaleiksi.
Katosin näkymättömiin.
Sinne missä kukaan ei tavoita.
Ei ymmärrä minua.
Tunteitani.
Ajatuksiani.
Niitä ajatuksia, jotka uskallan kertoa.
Olen siellä, mistä ei helpolla nousta.
Mutta noustaan kuitenkin.
Olen siellä, missä ei näy sateenkaaren päätä.
Olen pimeässä.
Ja nyt väsyttää.
Kaikki.
Työt.
Oleminen.
Elämä.
Pääsenkö koskaan enää pinnalle?
Vai jäänkö tähän välitilaan?
Haluan vain kuihtua pois.
Näkymättömiin.

Salaisuuksia joita yksinäiset huutaa unissaan

Minulle musiikki merkitsee irtiottoa.
Kuulokkeet korville.
Uppoudun musiikin vietäväksi.

Kun soitan, annan vain sormieni liikkua koskettimilla.
Joskus olen niin tunteella mukana, että liikutun kun soitan.
On myös muutamia lauluja, joita en soita muuten kuin yksin ollessani.

Minulle soittaminen on yksi niistä harvoista ilmaisukeinoista.
Niistä terveistä ilmaisukeinoista, joilla ilmaisen itseäni ja oloani.
Tunteitani.
En soita ainoastaan kun olen ahdistunut tai minulla on paha olo.
Soitan myös silloin, kun olen onnellinen ja kun menee hyvin.


On myös niitä kappaleita, joita soitan vain kun olen tietyllä tuulella.

Surullinen.
Edward Scissorhands - The Grand Finale

Damien Rice - 9 crimes

One Republic feat. Timbaland - Apologize


Iloinen
Yann Tiersen - Comptine D'un Autre été

Ahdistunut.
Sebastian Larsson - Into The Dark

Kun on paha olla.
Juha Tapio - Pettävällä jäällä

Voimakappaleita ovat:

Amelie - La Valse D'Amelie

Jippu - Mut mä pelkää en

Juice Leskinen - Rakkauden haudalla

P.J Hannikainen - Suojelusenkeli


En pysty kuvittelemaan elämääni ilman musiikkia.
Pianonsoittoa.
Kaikkia ihania kappaleita.
Kuulostaa kliseiseltä.
Ei voi mitään.

Sielusi kadotat vain öisiin retkiin, syntyy syviä haavoja

Kirjoitin viiltelystä.
Pyyhin pois.
Kirjoitin pahasta olosta.
Pyyhin pois.
Kirjoitin syömisistä.
Pyyhin pois.

Sensurointi alkoi.
Näköjään.
En jaksa kirjoittaa.
En usko, että kukaan jaksaa lukea.
Joka kerta jotain viiltelystä.
Pahasta olosta.
Tai kohtauksista.

Olen viiltänyt.
Minulla on ollut paha olo.
Sain viimeeksi perjantaina kohtauksen.
Kaikkihan sen tietää.
Mihin minä muuttuisin?
Tällä hetkellä en mihinkään.
Niin kauan olen tällainen, kunnes saan taas voimaa yrittää.
Yrittää parantua.
Selvittää asioita.

En riitä itselleni tällaisena.
Minun pitää muuttaa ajatteluani.
Suhtautumista.
Itsekritiikkiäni.
Itseäni.


Jaksan vielä elää tällaisena.
Vaikka en pysty nauttimaan, pystyn silti elämään.
Mutta kuinka kauan?
Toivoisin, että jostain saisin voimaa.
Muuttaa itseäni.

Milloin on lupa lopettaa yrittäminen?
Sanoa, ettei enään halua?
Eikä jaksa?

Lähteä vai jäädä?

Minulla oli mahdollisuus.

Jättää kaikki vanha taakse.

Aloittaa uudestaan.

Puhtaalta pöydältä.

Kääntää uusi sivu.

1½ vuotta sitten.

Aloitin uudessa koulussa.

Uusissa piireissä.

Aloitin tavallaan alusta.

Ensin meni hyvin.
Vähän ajan päästä ei mennytkään enää niin hyvin.

Palasin siihen vanhaan.

Viiltelyyn.

Samaan pahaan oloon.

En tiedä, kuinka saisin sen lopullisesti pois.

Karkoitettua minusta.

Jos menneisyyttä voisi muokata itselle sopivaksi, muokkaisinko?

Sellaiseksi, jonka haluaisi muistaa?

Eikä sellaiseksi, jollaisena se nyt on.

Kaikki ne menetetyt ystävät.

Menetetyt toiveet.

Menetetyt hetket.

Kaikki ne yöt, jolloin olen antanut kyynelien virrata.

Ja terän liukua pitkin ihoa.

Voisinko nyt olla se, joka olen, jos voisin ottaa toisen puolen pois?

Sen huonon puolen?

Olisinko kasvanut tällaiseksi?

Olisinko heikompi?

Vahvempi?

Varovaisempi?

En tiedä.

Siksi en ole vielä lähtenyt.

Olenko myöskään jäänyt?

  

"Jotkut meistä menevät rikki jäämällä,

toiset lähtemällä,

tässä minä olen, 

enkä tiedä kumpaan ryhmään kuulun"

Tua Harno - Ne jotka jäävät-kirjasta

Ei haavat niitä repimällä parane

Voitko uskoa, että vasemmassa kädessä on ollut melkein 30 arpea?
Ja oikeassa lähes 50?
Vieri vieressä
Ne eivät enää edes näy.
Olen tyytyväinen siihen.
Ja siihen, että tajusin siirtyä muualle.
En tehnyt käsiin koskaan syviä haavoja.
Ne olivat vain pintanaarmuja.
Verrattuna nykyisiin.
Ei nykyisetkään ole niin hirveän syviä.
Kuin voisi parhaimmassa pahimmassa tapauksessa olla.

Mieleni tekisi sensuroida näitä tekstejä.
Miksi?
Jotta ihmiset eivät näkisi kuinka sairas olen?
Kuinka sairas mieleni on?
Jotta en itse näkisi kuinka sairas oikeasti olen.
Annan itselleni kaunistuneen kuvan oikeasta tilastani.
Kirjoitan tätä blogia itseni takia.
Purkaakseni pahaa oloa.
Joka ei kuitenkaan helpota, vaikka kirjoitan.
Vaikka yritän.
Ei se ainakaan pahasta ole.
Yrittää.

Helpompi kiertää totuus.
Kuin kohdata se.
En pärjää yksin, mutta en halua käydä läpi asioita.
Asioita, jotka painavat minua pohjalle.
Jotka saavat minut vajoamaan takaisin lähtöruutuun.
Jotka estävät minua elämästä.
Jos vain lopettaisin menneiden muistelemisen.
Unohtaisin kaiken.
Tiedän, ettei se ole mahdollista.
Mutta aina voi yrittää.
Jos vain alkaisin elämään.
Yrittäisin edes.

Tiedostan, että minulla ei ole kaikki hyvin.
Ei ole pitkään aikaan ollut.
Eikä todennäköisesti tule pitkään aikaan vielä olemaankaan.
Vaikka olen antanut itseni luulla niin.
Olen antanut muiden luulla niin.
Uskon, että aika moni on nähnyt sen kuoren läpi.
Niiden kulissien läpi, jotka olen yrittänyt pitää pystyssä.
Heikosti.
Tuloksetta.

Pelkään monia asioita.
Kulissien hajoamista.
Takapakkeja.
Pahaa oloa.
Romahduksia.
Kohtauksia.
Yritän toistaa itselleni, että ne kuuluvat elämääni.
Olen liian solmussa.
Itseni kanssa.
En usko, että minulla on tarpeeksi aikaa.
Selvittää kaikkia solmuja.
Suurimman osan ehkä kyllä.
Mutta en usko, että kaikkia.
Toivon toki, että pystyisin.
Sattuu vain liikaa.
Pystyn elämään näinkin.
Vaikkakin hieman heikosti.
Mutta elän kuitenkin.

Väliaikaista kaikki on vain

Onko nyt parempi olo?
Heitin pelastusköyden pois.
On.
Paljon parempi olo.
Vaikka ahdistaa.
Silti jotenkin tajuan, että näin on parempi.
Minulla on aikaa vielä rakastua.
Näin hänen kanssaan, että minussa on paljon kaunista.
En ole vain itse tajunnut sitä.
Hänen myötä tajusin.

Hänen myötä tajusin myös monia muita asioita.
Kuten sen, etten ole vielä valmis rakastumaan.
Kehenkään.
En ole valmis päästämään elämääni ketään uutta.
Ja sen, että jos alkuhuuman jälkeen ei tunne enää mitään toista kohtaan, on hyvä luovuttaa.
Luulin todella, että meistä tulisi jotain.
Toivoin ja olin iloinen tavatessani hänet.
Muutaman illan miettiessäni mitä oikeasti haluan, tajusin sen.
En halua vielä seurustella.
Enkä uskalla rakastua.
Nyt yritän jatkaa elämääni.
Ilman häntä.
Ilman sitä hymyä, jonka hän minun kasvoilleni toi.
Sitä tunnetta, kun on perhosia vatsassa.
Tai sitä iloa, jonka hänen kanssaan oleminen aiheutti.
Yritän löytää ilon jostain muualta.
Kyllä minä selviän.
Pelkään vain, että kun heitin hänet pois, tulen heittämään kaikki pois.

Olen tyytyväinen itseeni, että ylitin omat rajani.
Kysyin.
Ja menin kahville.
Elokuviin.
Kaikkialle mihin hän minut vei.
Nyt se kaikki on vain muisto..
En tule koskaan unohtamaan tätä.
Vaikka asiat eivät menneet, kuten haaveilin.
En voi syyttää muita kuin itseäni.
En vain voi pakottaa itseäni tuntemaan jotain, mitä en enää tunne.

Kiitos, anteeksi, näkemiin!

Suru tulee aaltoina.
Saattaa mennä päivä tai kaksi, etten mieti asiaa.
Sitten se taas iskee.
Mummia ei enää ole.
On vain nimi hautakivessä.
Muistot sydämessä.

Muistan sen mummin, joka hän oli ennen sairastumistaan.
Noin kolme vuotta sitten.
Kun kaikki oli vielä hyvin.
Sitten mummin kunto alkoi mennä askel askeleelta huonommaksi.
Sairaus vei elämän pikkuhiljaa.
Pala palalta.
Tiesin, että vielä tulee se puhelu.
Ilmoitus, että mummia ei enää ole.
Olin saanut valmistautua siihen ajatukseen kauan.
Mutta sitten kun se tieto tuli, kaikki se valmistautuminen oli vain pieni pehmennys siihen karuun totuuteen.
Nyt yritän vain toistaa itselleni totuutta.
Mummilla on nyt hyvä olla.
Sairaudet eivät enää kahlitse.

Kyynelten läpi yritän kirjoittaa tätä.
Minua sattuu.
Eilen hautajaisissa ahdisti.
En halunnut kohdata ihmisiä.
Jokainen halaus lohdutti, mutta samalla painoi minut syvemmälle.

"Olen kiitollinen sinulle näistä vuosista. Niitä ei tule enää lisää, mutta muistot on ja pysyy.
Jos voisin, tulisin halaamaan sinua vielä kerran.
Tulisin kertomaan kuinka ikävä minulla on ollut.
Mutta en voi.
En voi muuta, kuin pitää muistoasi tallessa.
Siellä, missä sitä ei voida viedä pois.
Pienessä ja särkyneessä sydämessäni.
Nuku rauhassa rakas mummi!"

Jonain päivänä tuuli vie pilvet.
Aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä suru on helpompi kantaa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Olen yksin ja tunnen kuinka kaikki särkyy taas

Minulla on paljon kerrottavaa.
Tyydyn kertomaan vain osan.
Minulla on paha olo.
Enkä voi pyytää apua.
En haluaisi.
Haluaisin selvitä yksin.
Kaikesta pahasta olosta.
Jos lopetan terapian, jaksanko yksin?
En tiedä.
Pakko kai se vain on jaksaa.

Tunnen taas kuinka ahdistus kietoo minut tiukkaan syleilyyn.
Ei päästä irti.
Ennenkuin olen tuhonnut taas itseäni.
Joten taas tein sen.
Tuhosin itseäni.
Pala palalta satuttaen.
Toivoen helpotusta.
Vapautusta.
Mistä?
Elämältä?
Ahdistukselta?
Itseltäni ja omasta maailmastani.
Toivon jälleen olevani jotain muuta.
Jossain muualla.

Milloin tulee minun aikani luovuttaa?

Annoin riippuvuudelle luvan.
Annoin luvan tuhota itseäni.
Kadun tätä aamulla.
Peitän kaiken laastarilla.
Olen kuin mitään ei käynytkään.
Kukaan ei edes välitä.
Ketään ei kiinnosta.

Olen yksin.
Tämän olon kanssa.
En saa apua keneltäkään.
En uskalla pyytää apua.

En kestä itseäni.
En kestä vartaloani.
Tällä hetkellä haluaisin olla joku muu.
Joku terve.
Hoikka.

Kaikki riistäytyi käsistä.
Päässäni naksahti.
Tuntui, etten kestä.
Että sekoan.
Kadotan otteen itseeni.
Se näkyy haavoina iholla.
Maalina kankaassa.

En voi perua uintia.
Nyt on liian myöhäistä.
Lupasin jo.

Ajelehdin sinne minne tie taas vie

Vilpitön katse.
Aito hymy.
Se ilo, jonka leikkiminen sai aikaan.
Minuunkin syttyi pieneksi hetkeksi ilo.
Olin onnellinen.
Ihana kummilapsi antoi muistutuksen onnellisuuden tunteesta, jota tavoittelen.
Jota kohti kurkotan joka päivä.
Joskus kyllä otan reilusti takapakkia, mutta sitten taas nousen.
Pienin askelin, mutta kuitenkin.

Tänään olisi tehnyt mieli tuntea taas kuinka terä rikkoo ihoa.
Tajusin, etten voi tehdä sitä.
Pyysin ystävääni uimaan ja hän suostui.
Nyt en ainakaan voisi viiltää.
En tiedä sitten, kuinka jatkossa pystyn olemaan ilman.
En voi aina kysyä jotakuta uimaan.
En voi aina turvautua ystäviini.
Lopettamisen pitää lähteä minusta.
Minulla itselläni pitää olla halu parantua.
Mutta entä kun en halua päästää terästä irti?
Enkä itse näe edes tätä kauheana ongelmana.
En kuitenkaan koskaan viillä niin syvälle, että vuotaisin kuiviin.
Olen aina pysynyt "kohtuuden" rajoissa.

Eniten mietityttää tuleva uintikerta.
Kun nyt on taas vaikeaa hyväksyä itseäni edes jotenkin.
On taas se vaihe, kun haluaisi piiloutua löysien vaatteiden uumeniin.
Ei voisi kuvitellakaan itseäni bikineihin.
Haluaisin vain kadota vilttien alle.
Näkymättömiin.
Mutta pakko kai se on pitää itsensä jotenkin elämässä kiinni.

Terapiassa aion vaihtaa psykologia.
En tule toimeen tämän nykyisen kanssa.
Ahdistaa vain, kun pitää kertoa kaikki jutut uudestaan.
Enkä ole varma onko tämä uusikaan yhtään sen parempi.
En tiedä mitä tehdä.
Asiat on hyvin, mutta sitten ne ei kuitenkaan ole.
Kun tarkemmin katsoo, mikään ei ole hyvin.
Ehkä annan sittenkin riippuvuudelle luvan.
Jos teen sinne, mihin kukaan ei huomaa.
Ja olen niinkuin mitään en olisikaan tehnyt.

Kertakäyttöelämää

Sisälläni on kaksi eri ihmistä.
Molemmat taistelevat voitosta.
Toinen haluaa tuhota ja toinen parantaa.
Tällä hetkellä tuhoava on voimakkaampi.
En tiedä kumpi voittaa.

En haluaisi tuhota itseäni.
En haluaisi aina ajatella negatiivisesti.
Pitäisi pystyä olemaan positiivisempi.
Olla tyytyväinen siihen mitä minulla on.
Eikä tavoitella kuuta taivaalta.
Ainut mitä haluan tavoitella on riippuvuuden hylkääminen.
Terän kahleista irrottautuminen.

En tunne ansaitsevani paikkaa terapiassa.
Haluan lahjoittaa paikkani jollekkin.
Jollekkin, joka apua oikeasti tarvitsee.
En edes tekisi mitään peruuttamatonta.
En ole itselleni vaarallinen.

Olen ottanut takapakkia.
Silti täällä vielä kuljen.
Joka aamu nousen uuteen päivään.
Mitä sitten, kun tulee päivä jolloin olen liian väsynyt nousemaan?
Kun olen valmis luovuttamaan?
Kun heitän elämänlangat pois käsistäni?

Tuhoan elämääni.
Itseäni.
Valitsen aina väärin.
Mutta kyllä minä pärjään.
Ainakin yritän pärjätä.
Minulta löytyy aina jostain lisää tahtoa.
Lisää voimia, jotta jaksan.
Hymyilen muille.
En näytä pahaa oloani.
Kukaan ei saa nähdä kuoren sisälle.
Koska minuun sattuu taas.
Aivan liikaa.

Lupaathan olla hiljaa jos kerron salaisuuden?

En ole koskaan tainnut kertoa kuinka elämääni on liittynyt syömisongelmat.
Tästä aiheesta ei ole helppoa kertoa.
Kai tämäkin on vain pakko tehdä.
Pakko kirjoittaa, että saan tämän asian käsiteltyä.
En kyllä usko, että tämä riittää.
Että muka pystyisin paremmin elämään.

Haluan kontrolloida syömisiäni.
Haluan tuntea sen nälän.
Sen tunteen, että hallitsen jotain itsessäni.
Sen, kun en ole syönyt pitkään aikaan ja keho huutaa ruokaa.
Olen monta kertaa yrittänyt oksentaa.
En ole vain pystynyt.
Vaikka tarvetta siihen olisi.

Pienenä söin joka aterialla mahani täyteen
Muistan, kun söin jotain makeaa.
Ei haitannut, vaikka söin mitä sattuu, milloin sattuu.
En muista missä vaiheessa makean syömisestä tuli vihollinen.
Kun söin karkkia, tunsin kuinka paisuin.
Muistan, kuinka en koskaan hallinnut sitä.
Aina syömisen jälkeen piti heti olla kuluttamassa ylimääräisiä pois.

Jos en päässyt liikkumaan, viilsin.
Mahaan.
Reiteen.
Kylkeen.
Mikä kohta silloin vain sattui ällöttämään.
Annoin itseni kärsiä syömistäni kaloreista.
Ylimääräisistä sellaisista. 

Minun piti juosta.
Liikkua.
Yrittää laihduttaa.
Kunhan vain en jäänyt paikalleni.

En ole vieläkään omasta mielestäni tarpeeksi hoikka.
Kaunis.
Sopivan painoinen.
Vieläkin teen sitä samaa, kuin aikaisemmin.
Kun syön makeaa, liikun.
Jos en pääse liikkumaan, viillän.
Pyörin vieläkin niissä samoissa ympyröissä.
Annan itseni vieläkin kärsiä.
En ole vuosien varrella edennyt tässäkään asiassa ollenkaan.

Ei minulla varsinaisesti syömishäiriötä ole koskaan ollut.
Tämä on vain minun keksimä juttu.
Muka "sairaus".
"Epätyypillinen syömishäiriö?" En usko.

Peiliin katsoessani näen lihavan ihmisen.
En ole koskaan nähnyt itseäni kauniina.
Sopivana.
En ole koskaan ajatellut, että joku voisi rakastaa minua.
Tällaisena kuin olen.
Toivon tietysti, että olen väärässä.

Ahdistaa.
Jos oikeasti haluaisin laihtua, olisin laihtunut jo.
Olisin ollut sopivan painoinen jo kauan aikaa.
Haluanko olla tällainen koko elämäni?
Näköjään.
Yritän tehdä asialle jotain, mutta aina sorrun.
Kerta toisensa jälkeen.
Käyn juoksemassa ja salilla.
Yritän syödä "terveellisesti".
Mikään ei auta.
Joudunko tyytymään tähän?
Ehkä.

Uimahallissa hävettää kävellä altaan reunaa.
Tunnen kuinka ihmiset tuijottaa.
Arvostelee.
Tunnen kuinka minua alkaa nolottaa.
Pelkkä olemassaolo kaduttaa.
Tekisi mieli lähteä pois.
Kadota.
Olla syömättä.
Niin kauan aikaa, että olisin laiha.

Tällä viikolla olen liikkunut joka päivä.
Olen käynyt juoksemassa ja kävelemässä.
Tuskaillut salilla yhteensä viisi tuntia kolmen päivän aikana.
Silti tunnen oloni lihavaksi.
Silti en voi pitää kun löysiä vaatteita.
Ettei kukaan näe mahaani.
Etten itse näe mahaani.
Loppuuko tämä koskaan?
Olenko joku päivä vielä sopivan painoinen?
Tyytyväinen itseeni kun katson peiliin?
Toivon, että joskus vielä voin käyttää minkälaisia vaatteita tahansa ja olla tyytyväinen.
Pystyisin kantamaan häpeämättä kehoani.

Kaipaatko koskaan takaisin?

Yläasteella mietin mikä minusta tulisi.
Se onnellinen, elämäniloa täynnä oleva tyttö.
Tulevaisuus täynnä unelmia ja haaveita.
Toiveita, jotka odottavat täyttäjää.
Mutta mikä minusta tuli?
Ihmisraunio.
"Ihminen" onton kuoren sisällä.
Olisinpa silloin osannut tehdä asiat toisella tavalla.
Olisinpa silloin tiennyt mikä minusta tulisi.

Minulla ei riitä voimat.
Haluan saada ripauksen sitä iloa, joka minulla on joskus ollut.
Sisälläni on vain tuska ja paha olo, joka haluaa tulla ulos.
Se ei katso aikaa eikä paikkaa.
Paha olo iskee milloin vain.
Missä vain.
Luulin, että olo helpottaisi edes vähäksi aikaa.
Nyt varsinkin, kun olen tavannut "pelastusköyteni".
Ei, olen tippunut kovaa sitä kuilua alas.
En ole ihan pohjalla, mutta lähellä kuitenkin.

Tänään taas luovutin itseni riippuvuudelle.
 Tein sen saman, minkä olen tehnyt liian monta kertaa aikasemminkin.
Suihkun aikana jalkaa kirveli.
Tunsin kuinka vesi valui haavaan aiheuttaen säkenöivän kivun.
Kivun, joka säteili koko vartaloni läpi.
Olisi tehnyt mieli huutaa.
Lujaa.
Suihkusta tullessani olin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Aivan niinkuin aina.

Olen muuttunut rohkeammaksi.
Menen paikkoihin, joihin en olisi koskaan uskonut meneväni.
Tapaan uusia ihmisiä.
Teen uusia asioita.
Samalla kuitenkin olen muuttunut herkemmäksi.
Särkynemmääksi.
Aivan kuin pelkkä kosketus särkisi minut.
En haluaisi olla tällainen.
Jos tietäisin, kuinka voisin muuttua, muuttaisin itseni.
Olisin jo muuttunut.

Hengitän, mutta olenko siltikään elossa?

En jaksa hymyillä.
Enkä olla sosiaalinen.
Haluan vain kadota.
Nukkua.
Pitkään.
Niin kauan, kunnes olen taas kunnossa.
Niin kauan, kunnes pystyn taas elämään.
Haluan nukkua tämän pahan olon pois.
Tämän tyhjyyden.

En jaksa tavata ketään.
En jaksa tehdä mitään.
Käperryn sohvannurkkaan pieneen sikiöasentoon.
Ja yritän selviytyä.
Olen kutistunut pieneksi.
Luulen, ettei tässä kyse ole ainoastaan mummin kuolemasta.
Tässä on jotain muutakin.
Jotain, mitä en itse tiedä.

Minun ei pitäisi ehkä olla olemassa.
Olinko vain suuri väärinkäsitys, virhe?

Henkinen romahdus

Koko päivän yritin pitää itseni kasassa.
Onnistuin.
Jotenkin.
Kotimatkalla tuntui pahalta.
Olisi tehnyt mieli romahtaa.
Siihen paikkaan.
Siinä hetkessä en voinut kuin sinnitellä.

Kotona annoin itselleni luvan.
Annoin itseni itkeä.

Lähdin lenkille.
Juoksin.
Juoksin vähän kovempaa.
Juoksin melkein täysiä.
Kunnes romahdin.
Taas.
Pysähdyin ja menin kyykkyyn.
Itkin.
Pitkään.
Keskellä pururataa.

Ahdistaa.
Muutaman viikon päästä on hautajaiset.
En halua, mutta en voi kieltäytyä.
Enää.

En olisi uskonut, että olisin taas luovuttanut itseni riippuvuudelle.
Luulin, että olisin päässyt pikkuhiljaa eroon.
Olin väärässä.
Taas.

En pelkää myöntää, ettei minulla ole kaikki kunnossa.
En haluaisi myöntää, että olen heikko.
Nyt ei vain ole muuta mahdollisuutta.

Pelkään, ettei minusta ole selviytymistarinan kirjoittajaksi.
Ettei minusta tule selviytyjää.
Jään paikoilleni.
Jään alkupisteeseen.
En ole liikkunut yhtään eteenpäin.
Viime viikko antoi toivoa paremmasta.
Tämä päivä kumosi kaiken.
Selviydyn. En selviydy.

Vuodet vähenee, meistä kaikki vanhenee

Katson taas sitä tyhjyyttä silmiin.
Olen voimaton sen edessä.
Tyhjää.
Tunnen pelkkää tyhjää.
Menetin toisen mummini, enkä tunne mitään.
Tuntuu, ettei minusta tule koskaan ehjää.
Joka kerta kun olen saanut liitettyä sirpaleet jotenkin kasaan, ne särkyvät taas.
Nyt menetin ison sirpaleen
Sitä en tule koskaan saamaan takaisin.
Koko loppuelämäni yritän elää näin.
Moni muu on siihen pystynyt, miksen minäkin?
 
En pysty itkemään.
En huutamaan.
En nauramaan.
En tekemään mitään.
Tyhjyys lamaannuttaa minut täysin.
Olen vain tässä ja etsin auttajaa.
Jotain, joka saa minut taas tuntemaan.
Joka saa minut palaamaan takaisin tähän elämään.
Tähän todellisuuteen.

"Niin väsyneenä loppumatkan kuljit, 

uneen rauhaisaan sä silmät suljit. 

On hiljaisuus ja suru sanaton, 

mutta tiedämme sun hyvä olla on."

Saanko vihdoin jonkun kanssani kulkemaan?

Onko tämä nyt se kauan kaivattu pelastusköysi?
Minun oma pelastusköyteni?
Joka auttaa nousemaan pohjalta ylös.
Joka auttaa pitämään minut pinnalla.
Toivon, ettei hän ajattelisi minun olevan heikko ihminen.
Että pelkkä kosketus särkisi minut.

En halua elätellä hirveästi toiveita, jos tästä ei tulisikaan mitään. Selviäisinkö silti?
Selviäisin.
Ainakin jotenkin.
Mutta nyt en halua ajatella, ettei tästä voisi tulla mitään.
Annan itselleni tilaisuuden rakastua.
Tuntea iloa.
Tutustua uuteen ihmiseen.
Toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Silmieni edessä ei ole tummaa verhoa.
Vihdoin voin katsoa maailmaa uusin silmin.
Pystyn näkemään maailman parempana paikkana elää.
En usko, että alamäkeni loppui tähän.
En usko, että kohtaukset loppuivat tähän.
Toivon, että nyt olen löytänyt ihmisen, kenen kainaloon käpertyä kohtauksen vallitessa.
Kenelle voisin kertoa kun paha olo iskee.
Uskon, että voin vihdoin mennä eteenpäin.
Voin vihdoin uskoa onnelliseen tulevaisuuteen.

Toivon niin paljon, että en menisi mokaamaan tätä.
Olen onnellinen, kun ylitin itseni eilen.
Kysyin jotain, mitä en ollut ajatellut olevani valmis kysymään pitkään aikaan.
Pelkäsin, että minut torjuttaisiin.
Päinvastoin.

Illalla kuulin sukulaiseni olevan huonossa kunnossa.
Hänellä ei ole enää kauaa aikaa jäljellä.
Enää ei voi muuta kuin odottaa soittoa.
Tietoa, että hän on lähtenyt täältä parempaan paikkaan.
En halua enää käydä katsomassa häntä.
Haluan muistaa hänet terveenä.
Kesällä, hänen syntymäpäivillä näin hänet viimeeksi.
Silloin hän oli terveempi kuin nyt.
Tavallaan taas haluaisin käydä vielä viimeisen kerran.
Viimeisen kerran tapaamassa, ennenkuin hänestä aika jättää.
En tiedä mitä pitäisi tehdä...?

Kipu kasvattaa

Olisin taas valmis muuttumaan pölyksi.
Lentämään tuhkana meren yllä, kerrankin vapaana.
Haluan taas sitä, mutta en voi tehdä niin.
Ystävien, perheen ja tulevaisuuden takia.
Tulevaisuuden, joka tulee olemaan parempi kuin nykyisyys.
Kunhan jaksan yrittää.
Taistella.
Milloin elämästäni tuli taistelu?
Taistelu itseäni vastaan.
Haluaisin pystyä myöntämään itselleni, ettei kaikki ole hyvin.
Antaa luvan olla heikko.
Näyttää oikeat tunteet.
Olla esittämättä muille.
Olla vihdoin se, joka oikeasti olen.
Ilman tekohymyä.
Pystyä luottamaan ihmisiin.
Luottamaan, että he hyväksyvät minut tällaisena kuin olen.
Heikkona.
Arpisena.

En halua luopua terästä.
En voi jättää sitä kesken.
Sitä, minkä joskus aloitin.
Sitä, mikä vuosien kuluessa on muuttunut tavaksi selviytyä.
Joka on auttanut, kun olen ollut pohjalla.
Elämäni on pyörinyt kauan aikaa sen ympärillä.
Kuinka voisin lopettaa sen nyt, kun en ole saanut sitä täydellistä arpea?
Sitä valkoista arpea, joka kestää.
Joka muistuttaa aina siitä kaikesta pahasta olosta, josta kuitenkin selvisin.
Vasta sitten olen valmis luopumaan 'ystävästäni'

Viiltäminen on tapani luoda taidetta.
Luoda jotain pysyvää.
Ihoni on kangas ja terä on sivellin.
Joku maalaa tauluun, minä maalaan itseeni.
Milloin tulee se päivä, kun voin vaihtaa terän siveltimeen?
Ihon kankaaseen?
Kun heitän terän menemään?
Kun vapaudun riippuvuuden kahleista?
Vielä joku päivä olen vihdoin vapaa.
Voin alkaa elämään ilman uusia "maalauksia".
Voin alkaa luoda taidetta jollain paremmalla tavalla.

Toivottavasti pystyn lopettamaan sen, ennenkuin kankaastani loppuu tyhjä tila.
Ennenkuin pitää maalata vanhan päälle.

Miksi edes yritän irrottautua?
Tiedän, etten kuitenkaan koskaan tekisi liian syvää.
Niin syvää, että en pystyisi hallitsemaan sitä.
Tämä kuitenkin auttaa.
Vaikkakin sairaalla tavalla.
Tavalla, jota moni ihminen ei pysty käsittämään.
Onneksi.
Toivoisin välillä, etten olisi tehnyt sitä ensimmäistä viiltoa.
Että olisin hakenut apua tarpeeksi ajoissa.
Jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja tähän hetkeen, olisinko silti jatkanut?
Jos olisin tajunnut kuinka vaikeaa lopettaminen myöhemmin on?

Miksi onnesta puhutaan niinkuin jostain riskistä?

Tapasin tänään taas pienen tytön.
Käveltiin yhdessä bussipysäkiltä pois.
Hän kertoi minulle elämäntarinansa.
Meinasin alkaa itkemään.
Kuinka noin pieni lapsi on voinut kokea noin paljon?
Keskustelun aikana tajusin kuinka tärkeää on nauttia tästä hetkestä.
Tästä elämästä.
Kuinka hetkessä voi menettää kaiken.
Kuinka joutuu olemaan yksin.
Joutuu taistelemaan saadakseen edes vähän rakkautta ja huolenpitoa.
Kokemani asiat ovat vain pieni osa tuon tytön kokemasta.
Hän tulee aivan varmasti selviämään tästä elämästä.
Kaikista vastoinkäymisistä.
Hän on selviytyjä.
Toivon, että hän pystyisi käyttämään tulevaisuudessa menneisyyttään voimavarana.
Toivon, että hän ei takerru menneisyyteen, niinkuin minä tein ja teen.
Kunpa voisin itse olla noin rohkea.
Kertoa tuntemattomille elämäntarinani.

Ympärilläni on paljon selviytyjiä.
Miksi en itse osaa elää menneisyyteni kanssa?
Miksi tunnen itseni häviäjäksi?
Surkeaksi ihmiseksi?

Minulla on muistoja.
Niin hyviä, kuin pahojakin.
Ne ovat muokanneet minua tällaiseksi kuin nyt olen.
En ole sama ihminen kuin ennen, enkä tulevaisuudessa ole sama ihminen kuin olen nyt.
Muutun koko ajan.
Ympäristön ja ympärillä tapahtuvien asioiden johdosta.
Joistain tehdyistä asioista olen ylpeä; saavutuksista ja opituista asioista.
Olen tehnyt virheitä.
Osa tehdyistä virheistä on opettanut minua.
En ole tehnyt samaa virhettä toista kertaa.
Mutta sitten valitettavasti on niitäkin virheitä, joita teen.
Usein.
Toistuvasti.
Virheistä pitäisi oppia.
Miksi en opi?

Olen ollut hölmö.
Ajattelematon.
Sisältä kylmä, mutta kuitenkin niin herkkä ja haavoittuvainen.
Olen kasvattanut vuosien varrella itselleni kuoren.
Kuoren, jonka läpi ei pääse kukaan.
Kuoren, jota yritän pikkuhiljaa hajottaa.
Jotta tuntisin edes jotain.
Jotta en esittäisi enää.
Kyllä se kuori vielä joku päivä hajoaa.
Josko sitten olisi minun aikani olla onnellinen?
Joko sitten voin sanoa "selvisin!"?

Eletään ja ei anneta toisten kuolla

Tänään vastaan käveli pieni tyttö.
Tyttö joka oli iloinen.
Hän hyräili jonkin laulun melodiaa.
Oikeassa kädessään hänellä oli oranssi vaahteranlehti, jota hän heilutti samaan rytmiin jalkojen kanssa.
Ohikiitävän hetken aikaa näin itseni siinä tytössä.
Itseni noin kymmenen vuotta sitten.

Tiesin syksyn tulleen, kun puut pudottivat lehtensä ja tuuli levitti kauniin värisiä lehtiä pitkin pihaa.
Hypin lehtikasasta toiseen intoa puhkuen.
Joka vuosi toistui sama juttu.
Kunnes en enää jaksanut innostua syksystä.
Kun syksy muuttuikin viholliseksi.

Nykyisin tuntuu, että jokin osa minusta kuolee syksyllä puiden mukana.
Kun puu tiputtaa lehtensä, minunkin voimat hiipuvat.
Jaksan kuitenkin jollain talven yli.

Pitkä puhelu H:n kanssa laittoi miettimään.
Mennyttä ja nykyistä elämää.
Itseäni.
Muita.
En saisi ajatella etten ole kokenut mitään.
Olen kokenut liikaa.
Moni on kokenut minuakin enemmän, mutta minulle tämä on liikaa.
Välillä mietin, että ihan hölmöstä syystä olen alkanut itseäni vahingoittamaan.
Kävelin vain väärässä paikassa väärään aikaan.
Siinä se.
Tuosta on se kaikki paha olo lähtöisin.
Miksi vielä jatkan?
Ei sen pitäisi enää vaikuttaa.
Paha olo on jatkunut niin kauan, että se on läheisempi kuin hyvä olo.
Tunnen itseni tavallaan "kotoisammaksi".
Kuinka saisin siirrettyä "kotiani" hyvän olon puolelle?
Niin, että paha olo olisi vihollinen.
Että pyrin kaikin mahdollisin keinoin pysymään positiivisena.

Paraneminen on omasta päästä kiinni.
Miksi silti en ole parantunut?
Vaikka haluan kovasti parantua ja päästä pahasta olosta pois?
Haluanko tarpeeksi kovaa parantua?
Onko miuta tarkoitettu olemaan onnellinen?
On.
Haluan uskoa siihen.
Meidät kaikki on tarkoitettu olemaan ilman jatkuvaa pahaa oloa.
Pieni pala minusta uskoo paranemiseen.
Pieni pala haluaa uskoa parempaan huomiseen.

Haluan, että ihmiset välittäisivät muista ihmisistä.
Vastaantulijalle osoitettu hymynpilkahdus saattaa parantaa huononkin päivän.
Uskon ja toivon, että vielä joku kaunis päivä voin sanoa "Selvisin ystävien ja muiden auttamana!"
Toivon, että näen joskus valoisamman tulevaisuuden.
Toivon, että ihmiset kuolisivat normaalisti.
Ettei kukaan jää yksin.
Ettei kenenkään tarvitsisi kuolla itsemurhan kautta.
Toivon, että mahdollisimman moni näkisi sen valon ja ilon jota maailmalla on tarjota.
Itsekään en sitä vielä näe, mutta joskus vielä.
Vielä tulee se päivä.

Kaikki voi olla liian myöhäistä huomenna

Makaan sängyssä.
Kuulokkeet korvilla.
Vailla mitään tunnetta.
Ehkä näin on parempi.
Ilman tunteita.
Ahdistusta.
Iloa.
Surua.
Onnellisuutta.
Näin on paljon parempi kuin perjantaina.

On vaikeaa tunnustaa oma heikkous.
Tunnustaa, ettei olekaan vahva.
Olen murtunut tämän taakan alla tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.
Olen kerännyt ne kasaan ja yrittänyt liittää niitä uudelleen kokoon.
Joka kerta kun murrun, yksi sirpale lentää ulottumattomiin.
Jonnekin mistä en löydä sitä.
Minusta katoaa aina yksi osa, vaikkakin vain pieni osa.
Milloin minusta tuli näin heikko ihminen?
Mikä oli se virhe minkä tein?
Vai johtuiko tämä edes minusta?
Oliko syynä jokin toinen?

Yritän väkisin pysyä kiinni arjessa ja elämässä.
Elää jonkinlaista elämää.
Pahan olon ja muun taakan kanssa.
Toivon, että joskus voin heittää taakan menemään.
Voisin muistella tätä kaikkea.
Muistella kuinka kovaa sattui.
Kuinka monta kertaa murruin, mutta aina sain liitettyä palaset jotenkin yhteen.

Toivon, että joskus joku ottaa minut vastaan tällaisena kuin olen.
Heikkona.
Murtuneena.
Särkyvänä.

Luulin pystyväni hallita jotenkin pahaa oloani.
Riippuvuuttani.
En pystynyt.
Haluan olla ihminen, jolla ei ole riippuvuutta.
Jolla ei ole vaaraa valita väärää tapaa pahan olon hallitessa.

En edes muista miltä tuntui olla pieni lapsi.
Olla ilman murheita.
Leikkiä huolettomana kavereiden kanssa.
Muistan vain pieniä pätkiä.

Olin pienenä rauhallinen ja iloinen.Muistan kuinka hymyilin ja nauroin päästessäni serkkuni reppuselkään hänen juostessa pitkin mummolan pihaa.
Monet vierailukerrat mummin luona, jolloin jo pelkkä ajattelu vierailusta sai hymyn nousemaan korviin.
Lauantaiset karkkipäivät, jolloin koko viikon odotus palkittiin.
Ennen joulua pipareiden leipomista serkkujen kanssa.
Joka joulu joulupukin odottaminen.
Joulupäivänä mummille syömään joululounasta.
Ystävien kanssa huolettomat leikkihetket.

Nykyisin olen ahdistunut, itsetuhoinen ja masentunut.
Pelkään joka päivä kuulevani mummin kuolleen.
Makean syömisen jälkeen tulee kadutus.
Tekisi mieli mennä oksentamaan kaikki paha ulos.
Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, koska en halua menettää ketään.
En halua joka päivä miettiä näenkö ystäviäni enää koskaan.
Tämä on vain vanhenemista.
Jokaisen halauksen jälkeen mietin näenkö ystävääni enää koskaan.
Oliko tuo halaus viimeinen meidän välillä.

En halua vanhentua.
En halua, että ihmisiä kuolee ympäriltäni.
Haluan taas olla lapsi.
Leikkiä kavereiden kanssa.
Olla iloinen.
Tutustua uusiin ihmisiin ilman menettämisen pelkoa.
Ja ennen kaikkea, olla ilman riippuvuutta ja pahaa oloa.
Valitettavasti ajassa ei pääse takaisinpäin, vaikka kuinka haluaisi.
Yritän ymmärtää, että ihmiset vanhenee.
Kuolee erilaisien tapahtumien johdosta.
Jos en voi pelastaa itseäni, niin kuinka se onnistuisi muiltakaan.
En pysty , vaikka tahtoisin.
Yritä kovemmin, älä luovuta. Ota itseäsi niskasta kiinni. Tee jotain!
Voi jos se olisikin niin helppoa.
Voi jos tulisinkin onnelliseksi sormia napsauttamalla.
Ei.
Asiat eivät ole niin helppoja.
Kyllä tuolla jossain minussa elää pieni piru, joka vaikeimmallakin hetkellä jatkaa taistelua.
Kun olen päättänyt luovuttaa itseni taas riippuvuudelle.
Toivon, että sisälläni olevalla pirulla riittää voimia taistella vielä vähän aikaa.
Sen aikaa, että paranen.
Että olen taas ehjä.

Muistutit kaikesta kauniista, vaikka kuinka kovaa sattui

Itsesyytökset puskee pintaan.
Miksi olen tällainen?
Miksi en ole kaunis?
Onnellinen?
Miksi en omaa hyvää itsetuntoa?
Miksi ryven vieläkin menneisyyden suossa?
Miksi?
En vaan osaa avata minua kahlitsevia lukkoja.
En löydä sopivaa avainta.
Toivon, että terapian myötä saisin pikkuhiljaa teetettyä avainta, joka lopulta käy lukkoihin, jotka pitävät minua paikoillaan ja estävät parantumasta.
Olen yrittänyt siirtää pahaa oloa pois.
Olen yrittänyt ajatella positiivisemmin.
En näköjään ole yrittänyt tarpeeksi.
Varmaan pitäisi yrittää niin kauan, että voimat loppuu.
Niin kauan, että kipu katoaa.
Onko se viikko?
Kuukausi?
Vuosi?
7 vuotta?
Vai kenties koko loppuelämä?
Sitä ei tiedä kukaan, en myöskään minä.
Olisinko onnellinen laihempana?
Kauniimpana?
Arvettomana?
Olisin.
Pystyn laihtumaan.
Pystyn tekemään ulkonäölleni jotain.
Mutta en pysty olemaan arveton.
En ole koskaan tehnyt tikkejä tarvitsevia haavoja, joten voiko silti sanoa, että viillän, koska se helpottaa?
Jotta pystyn taas hengittämään?
Jotta tunnen taas jotain?
Vaikka arpeni eivät ole niin näkyvissä kuin muiden?
Vaikka ne eivät ole niin syviä?
Miksi teen aina uusia haavoja, jos haluan elää ilman arpia?
Sitä ei pysty normaali ihminen, kenellä ei ole kokemusta, tajuamaan.
Teen, koska olen tehnyt aina niin.
Koska en osaa purkaa pahaa oloa muulla tavalla.
Koska ei haittaa, vaikka tulee muutama uusi arpi muiden sekaan.
Koska olen heikko.
Tiedän, etten pysty parantumaan jos jatkan.
Tiedän, että jokainen itseaiheutettu haava pudottaa syvemmälle.
Tiedän, ettei itsesyytökset auta.
Miksi silti syytän itseäni?
Miksi siltikin jatkan?
En näe muuta ulospääsyä ahdistuksesta.
En pysty muutenkaan paranemaan, ennenkuin olen saanut ajatukset järjestykseen.
En vaan pysty.
Älkää huolestuko!
En ole kuollut, vaikka en pitäisikään yhteyttä vähään aikaan.
Vaikka tekisinkin uusia haavoja.
Vaikka en olisikaan onnellinen.
Ja jaksaisi hymyillä.
Koska minä sinnittelen.
Yritän joka päivä hivuttautua onnellisuutta kohti.
Vaikka välillä tuleekin rajusti takapakkia, niin silti saan kuivaa maata jalkojeni alle.
Vielä joku päivä ei ole enää menneisyyden suota johon aina välillä uppoan.
Matka on pitkä, mutta yritän jaksaa.
Vaikka se onkin vaikeaa.
Vaikka menetänkin innostuksen kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Silti elän.
Yritän elää.
Niin kauan jaksaa elää, kun on jotain minkä vuoksi elää.
Entä jos joku päivä heräät ja tajuat ettei sinulla ole ketään.
Jaksaisitko silti elää?
Jaksaisin vähän aikaa ainakin.
Myöhemmästä en tiedä.
Eikä toivottavasti tarvitsekaan tietää.
Vaikka olenkin selvinnyt näin pitkälle taakan kanssa, jota kannan joka päivä mukana, en voi sanoa että olisin vahva.
En todellakaan ole vahva.
En voi uskotella sitä itselleni.
Enää en voi valehdella.
En voi esittää itselleni muuta kuin olen.
Jos en pysty kohtaamaan itseäni aidosti, niin miten se onnistuisi muidenkaan kanssa...?
Poistanko nämä molemmat blogit?
Ehkä.
En halua huolestuttaa ketään, varsinkaan ystäviä.
En halua, että kukaan on huolissaan.
Jos olisi ollut minun aikani kuolla, olisin kuollut jo.
9. luokka, lähinnä joulu oli kamalaa.
Silloin mietin tosissani itsemurhaa.
Silloin olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että paha olo loppuisi.
Onneksi valitsin oikein.
Valitsin avun.
Kerroin kuraattorille, etten jaksa enää.
Hän järjesti apua.
Kuunteli valitusta ja pahaa oloa.
Auttoi, kun en jaksanut vaeltaa yksin.
Hän kuskasi autolla toiseen kaupunkiin keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, kun itse ei enää osannut auttaa.
Hän tuli seuraksi tutustumaan ammattikoulun kuraattoriin, kun en yksin pystynyt.
Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle.
Peruskoulun kuraattorin ja muiden auttajien ansiosta olen nyt tässä.
Ja mikä tärkeintä, elän.
En usko, että enää tulisi niin vahvaa kuolemanhalua kuin pari vuotta sitten.
Kiitos! <3

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Liikaa ajatuksia ja sekavia lauseita.
Mietin tekemiäni tekoja.
Tapahtumia jotka ovat vaikuttaneet elämääni.
Miksi olen päästänyt itseni putoamaan niin monta kertaa pohjalle?
Miksi en ole yrittänyt estää?
Olisi paljon helpompaa jos kuilun saisi muurattua umpeen.
En putoaisi enää.
Ei olisi enää pelkoa uudesta vajoamisesta.
Ehkä tulen vielä joskus näkemään sen.

Jos elämässä voisi tehdä u-käännöksen, tekisinkö sen?
Ehkä?
Voisin tehdä asiat toisin.
En olisi käynyt niin syvällä kuin nyt olen ollut.

Haluaisin poistaa maailmasta kaiken vihan.
Väkivallan.
Ahdistuksen.
Olisiko sittenkään hyvä?
Jos kaikki olisivat iloisia ja onnellisia?
Voiko olla onnellinen ilman surua ja vihaa?

Miksi en ole ottanut apua vastaan?
Miksi vastaan "hyvää kuuluu" kun todellisuus on aivan eri?
Miksi en osaa kertoa, etten jaksa?
Osaa näyttää tunteita?
Sanoa, että en ole vahva enää...?

Katson kateellisena muiden arvetonta ihoa.
Ei naarmun naarmua.
Miltä tuntuisi omistaa puhtaat, arvettomat kädet?
Pystyisinkö olemaan avoimempi?
Heittäytymään paremmin mukaan?
Voi olla.
En kuitenkaan tule näkemään sitä aikaa.
Tehtyä ei saa valitettavasti tekemättömäksi.

Päiväni ovat menneet hyvin ristiriitaisesti.
Pääni sisällä on meneillään jokin pyörremyrskyn kaltainen tila.
Ulospäin kuitenkin iloitsen ja hymyilen.
Jos tietäisin mikä tällä hetkellä vaivaa, nujertaisin sen, mikä estää minua olemasta onnellinen.
Olisin ollut jo kauan aikaa sitten onnellinen.
En vain saa siitä otetta.
Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu olemaan onnellinen.

Mutta kai minun on vain opittava elämään tällaisena.
Ehkä tähän ei tule koskaan muutosta.
Ehkä tähän tulee jo ensi viikolla muutos.
En tiedä.
Kukaan ei tiedä.
Toivon sydämeni pohjasta, että muutaman vuoden päästä olen onnellinen.
Osaan iloita aidosti.
Voin sanoa "hyvää kuuluu" ja myös tarkoittaa sitä.
Pystyisin rakastamaan muita ihmisiä.
Ja itseäni.
Pääsisin itseni satuttamisesta ja pahoista ajatuksista eroon.
Haaveet jotka toivottavasti joskus tulevat toteutumaan.

Puolikas hymy kaiken muun keskellä

Mietin yksinäisyyttä.
Miksi jotkut on yksin.
Mietin mitä olen tehnyt, että minulla on noin ihana ystävä.
En voi kuvitella elämääni ilman ketään.
En osaa olla yksin.
Välillä on parempi olla yksin.
Joskus toivon, ettei kukaan ota yhteyttä.
Yksin ollessani kuitenkin kaipaan seuraa.
Ristiriitaista?

Vietin hyvän päivän eilen.
Nauroin.
Osasin olla onnellinen.
Nautin hetkestä jolloin ei ollut paha olla.
Jolloin ei tullut mieleenikään tarttua terään.

Lenkkeilin hyvässä seurassa.
Uskalsin jopa tehdä jotain, mitä en olisi koskaan kuvitellutkaan.
Kävin uimassa.
Uimahallissa.
H:n kanssa.
Ilman toppia tai muutakaan paitaa.
Olen ylpeä itsestäni.
Pystyin tekemään sen, minkä ajattelin pystyvän tekemään vasta vuosien päästä.


Kotiin lähtiessäni ulkona oli kylmä.
H:n halaus lämmitti.
Enää ei ollutkaan niin kylmä.
Tunsin lämpöä.
Ymmärsin halauksen voiman.
En ymmärrä miksi ihmiset halaavat niin harvoin.
Tästä lähin otan tavaksi.
En enää pelkää halata.

Eilinen antoi voimaa jaksaa taas vähän aikaa.
Antoi toivoa parempaan.
Uskon, että maailma ei olekkaan niin paha paikka kuin luulin.
Uskallan taas elää vähän aikaa.

Blogi, jossa kerron enemmän mitä päiviini kuuluu ja miten menee.
Ilman häpeää ja tekstien sensurointia.
http://i-am-losing-myself.blogspot.com

Tassunjälki

Koskaan ei ole kaduttanut kun hankin kissan.

Kissani on ottanut paljon, mutta on se myös antanutkin saman verran jos ei enemmänkin.
Kun muu maailma tuntuu romahtavan niskaan ja ahistavat ajatukset painaa päälle, kissa on se, joka auttaa minua hidastamaan putoamista pohjalle.

Kissani on yksi iso syy siihen, että olen vieläkin elossa.
Että jaksan joka päivä nousta ylös ja elää.
Jos kuolisin, kuka sitä hoitaisi?
Varmasti perheeni hoitaisi sitä sen jälkeenkin, mutta en pystyisi jättämään sitä kenenkään vastuulle.
En pystyisi kuvittelemaankaan, että siirtäisin hoitovastuun jollekkin muulle.
On totta, että välillä toivon, että joku muukin sitä hoitaisi.
Nyt ainakin tiedän, että se saa ruokaa, vettä ja seuraa.

Kissa antaa anteeksi minulle pahan olon ja huonot päivät.
Se tulee luokseni kun tulen kotiin.
Se haluaa leikkiä kanssani silloin, kun tuntuu, että koko muu maailma sulkee minut pois.
Sen kanssa pystyn olemaan hassu, hölmö ja oma itseni.
Se on oikeastaan koko elämäni.
Päivääkään en vaihtaisi pois.
En pysty kuvittelemaankaan miltä sitten tuntuu, kun tulee luopumisen aika.
En halua kuvitella.

Välillä se raatelee ja on ärsyttävä, mutta ei sille voi olla vihainen.
 Kun olen satuttanut itseäni, voin kertoa jälkien olevan kissan tekemiä.
Se on helpompaa vedota kissaan kuin kertoa totuus.
Siinä minulla on vielä opettelemista, etten laita sitä kissan syyksi.

Tulevaisuudessa minulla tulee olemaan monta kissaa.
Hankin monta eri rotua.
Tulen elämään koko loppuelämäni kissojen ja koirien kanssa.
Lapseni tulevat elämään monien eläimien kanssa.
Tulen viettämään monta iloista ja nauruntäytteistä hetkeä lemmikkieni kanssa.

Vajosin

Innostuit liian aikaisin.
Elämästä.
Taas jouduit pettymään.
Positiivisuus ei ole sinua varten.

Yritit kokonaisen viikonlopun olla iloinen.
Hienosti pystyit.
Kunnes tulit takaisin kotiin.
Alkoi taas alamäki.
Alamäki jolle ei näy loppua.
Paranetkohan koskaan tästä?
Epäilen.
Mene laatikolle, tartu terään. Olet ansainnut sen.
Ajatukset pyörivät mielessä.
En jaksa taas.
Haluaisin pystyä irrottautumaan terän kahleista.
Olemaan hetken aikaa ilman.

Turhauttaa.
En ole edistynyt mihinkään suuntaan.
Ahdistaa vieläkin.
Vieläkin on itsetuhoisia ajatuksia ja -tekoja.
Masentaa.
Mitä pitäisi tapahtua, että menisi parempaan suuntaan?

En saa luovuttaa vielä.
En ole saanut lupaa irrottaa otettani.

Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Pientä postaustaukoa luvassa.
Lähden pois.
Vähäksi aikaa.
Viikko muualla tekee hyvää.
Tulen ehkä piristyneempänä takaisin.
Nautin kuitenkin lämmöstä.
Ja auringosta.
Ja siitä, kun saa vähän aikaa tuulettaa ajatuksia.
Ei tarvitse miettiä mitään stressaavaa tai ahdistavaa.
Voin vain olla.
Arvet kädessäni kauhistuttaa.
Entä jos joku näkee?
Entä jos vanhemmat näkee?
Ei haittaa.
Ne ovat elettyä elämää.
Ne kertovat tarinan.
En häpeä niitä, mutta välillä vain ahdistaa.
Ahdistaa, että kerta toisensa jälkeen sorruin.
Ahdistaa, etten voi enää olla ajattelematta käsiäni.
Ahdistaa, etten voi enää kulkea toppi päällä ilman, että minua häiritsisi.
Onneksi arvet eivät ole enään hirveän näkyvissä.

Ehkä ensi viikko on uuden alku.
Ehkä pystyn olemaan ajattelematta käsiäni.
Ehkä pystyn kulkemaan pää pystyssä pitkin katuja välittämättä muiden katseista.
Ehkä.
Jos en vielä ensi viikolla, niin kyllä joskus.

Mutta nauttikaa kesästä kun sitä on vielä jäljellä!

Rintakehää puristaa.
Hengitys kiihtyy.
Kuristava tunne kaulalla.
Kyyneleet kohoavat silmiin.
Äänet kuuluu kaukaa.
En ole omassa kehossani.
Ei taas.
En jaksa enää.
Kohtaukset kahlitsee tiukkaan syleilyyn.
Ei päästä irti helpolla.
Vähän aikaa vielä.
Sitten putoan taas.
Karuun todellisuuteen.

It's time to be happy again

Päivät ovat olleet täynnä merkityksettömiä hetkiä.
Tätä kesää en tule muistamaan jälkeenpäin.
Tänä kesänä ei ole tapahtunut mitään elämää mullistavaa.
Paitsi, että pääsin terapiaan.
Täytin 17-vuotta.
En ole viiltänyt ollenkaan.
Olen kävellyt kadulla t-paidassa.
Ja en ole hautautunut huppariin, niinkuin pari kesää sitten.

Olen yrittänyt löytää elämästäni positiivisia asioita.
Iloinnut aidosti.
Nauttinut lämpimästä kesästä.
Ruskettunut hiukan.
Uinut.
Nauttinut hetkistä, jolloin ei ole ahdistanut.

Olen myös kokenut negatiivisia asioita kesän aikana.
Pelännyt hämähäkkejä.
Ahdistunut liian monta kertaa.
Ärsyyntynyt sateen yllättäessä.
Saanut poissaolokohtauksia.


Kaiken kaikkiaan olen iloinen.
Ei ole tarvinnut tarttua terään.
Olen kyllä satuttanut itseäni muulla tavoin.

Ei ole jäänyt pysyviä jälkiä, joten ei ole tarvinnut valehdella.
Jäljet pysyvät hetken ja katoavat pois näkyvistäni.
Terän jäljiltä jäljet olisivat ja pysyisivät näkyvissä.
Tämä on turvallinen tapa.
Näkymätön tapa.
Taas yksi sairas tapa poistaa pahaa oloa.

Pieni hetki onnellisuutta ja tyttö särkyy taas

Ensimmäinen terapiakäynti oli keskiviikkona.
"Onko sinulla ollut itsemurha-ajatuksia?"
  -"Ei ole."
"Mitä kuuluu?"
  -"Hyvää"

Mitä tästä tulee, kun jo ensimmäisellä käynnillä valehtelen?
Ensi kerralla korjaan asian.
Puhun totta.
Sanon suoraan mitä kuuluu.
En enää valehtele.
Ymmärrän, ettei esittäminen auta.


Terapiaan pääsy oli askel parempaan.
Ainakin toivon niin.
Pääsen kerran viikossa purkamaan patoutumia mielestäni.
Ehkä ahdistuksen kahleet hellittävät terapian myötä.

Tänä kesänä en tartu terään.
Aika ajoin mieleni tekisi tuntea taas se vapauden tunne.
Tuntea kuinka ahdistus lipuu hiljaa pois.
Ei.
Jos pystyn olemaan tämän kesän ilman, syksystäkin tulee helpompi.
Ja syksyn jälkeen talvesta.
Tosin, en usko, että pystyn talvella olemaan ilman.
Talvi on ollut minulle aina vaikea vuodenaika.
Silloin tipun pohjalle.
Talvi toisensa jälkeen.
Joku kerta en jaksakkaan nousta ylös.
Mitä sitten?

En ole lähelläkään täydellistä, olen kaukana tavoitteestani. Vielä joskus minä sen saavutan ja parannun

Pitkästä aikaa oikeasti haluan elää.
Pääni ei ole täyttynyt itsetuhoisista ajatuksista.

Ennen ahdistuksen poisto tapoja oli kaksi.
Hitaasti tehoava juoksu.
Juoksin niin kauan, että ahdistus loppui.
Välillä tarvitsin pidemmän reitin.
Välillä riitti lyhyempikin.

Nopeasti tehoava viiltely.
Sairas tapa, josta pyrin eroon.
Retkahduksia on tullut, mutta ei enää niin useasti kuin aiemmin.
Vielä joskus tulee se päivä, kun voin lopettaa.
Kun voin purkaa ahdistusta jollain muulla tavalla.
Kunpa se päivä tulisi pian.
En jaksa enää sitä ainaista salailua.
Ja jälkien peittelyä.

Pääsin kauan jonottamalleni lääkärille.
Tai psykologihan se on.
Ehkä tämä oli askel parempaan suuntaan.
Toivottavasti.

Keep fighting

Juhannuksen olen kotona.
Ahdistaa olla ihmisjoukossa.
En halua erakoitua.
Mutta minusta ei olisi mitään seuraa.
Yrittäisin vain olla itkemättä.
Tällä hetkellä en osaa pitää hauskaa.

Jotain on tapahtunut.
En osaa tuntea iloa.
Hymyilen, mutta en oikeasti hymyile.
Nauran, mutta en oikeasti naura.
Tarvitsen jonkun, joka auttaisi tästä suosta ylös.

Auttaisiko kaverit?
Polin lääkäri?
Tiedän yhden varman tavan joka auttaa.
Terä on laatikossa valmiina.
Voisin vain avata laatikon.
Olisin taas elossa.
Tuntisin jotakin.
En sorru siihen.
Taistelen halua vastaan.
Tällä kertaa olen vahvempi.

Haluan paeta tätä todellisuutta.
Haluan lähteä pois täältä.
Jonnekkin missä voin hengittää vapaammin.
Jonnekkin missä minua ei ahdista.
Vielä joskus pääsen pois.

Vielä joskus minun tarinani päättyy onnellisesti

En luovuta.
Elän tämän elämän.
Vaikka se olisi vaikeaa.
Vielä joskus nautin täällä olosta.
Joskus vielä pystyn vain nauramaan tälle pahalle ololle.
Nauran ja olen onnellinen.
Onnellinen etten luovuttanut.
Jaksoin katsoa mitä on tulossa.

Yritän parhaani.
En lupaa mitään.
Haluaisin elää.
Ilman ahdistusta.
Itsetuhoisuutta.
Pelkoa, että menetän kontrollin.

Nyt on menossa vaihe jolloin en tiedä olenko hereillä vai unessa.
Välillä äänet kuuluu kaukaa.
Välillä tuntuu, että näkisin unta.
Ahdistaa.
En tunne olevani tässä maailmassa.
Luulin, että näitä vaiheita tulisi vain kun olen isossa joukossa.
Olin väärässä.
Tuntuu etten voi hengittää vapaasti.
En enää tiedä mitä tehdä.

Miksi en vaan voi sanoa miten oikeasti menee?
Pitää vain hymyillä sitä ainaista tekohymyä.
Ehkä ei ahdistaisi näin paljoa jos pystyisi jollekkin sanomaan miltä tuntuu.
Kaikki pitäisi elämässäni olla hyvin.
On opiskelupaikka.
Perhe, jota kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde
Kavereita, joista en halua päästää irti koskaan.
Lemmikki, jota rakastan yli kaiken.
Jotenkin vain tuntuu, että elämästäni puuttuu vielä jotain.
Seurustelemaan en ole vielä valmis.
Muutama negatiivinen kokemus miesten suhteen on kasvattanut minulle suojamuurin.
Suojamuurin, jonka minä joku päivä vielä rikon.
Se päivä ei ole vielä.
Kunhan ensin kasvatan paremman itsetunnon.

Itken.
Kyyneleet virtaa
Annan niiden virrata vähän aikaa.
Kunnes lopetan ja olen niinkuin en olisikaan itkenyt.
Olen onnellinen.
Tunnen edes jotain.

Kaikki paranee ehkä jo huomenna?

Itkettää.
En pysty.
Pitkä aika on kulunut kun viimeeksi itkin.

Väsyttää.
En ansaitse kenenkään apua.
Pelkään elää.

Ahistaa.
Ympärilläni on kesä, mutta en osaa nauttia siitä.
Mietin aikaa ilman jälkiä käsissä.
Olin silloin iloinen ja onnellinen.
Osasin iloita aidosti.
Ilman tekohymyä kasvoilla.

Nyt kuljen vain päivästä toiseen.
Kuljen eteenpäin vielä hetken.
Vielä hetken kunnes nukahdan.
Suljen silmäni ja herään taas aamulla.
Vielä joskus olen poissa.
Kokonaan.

Elän ennen kuin kuolen

Loppuelämäni tekemättömät asiat

1. Matkustaa Mombasaan

2. Haluan nähdä päivän jolloin voin nähdä asioiden menneen selvästi parempaan suuntaan

3. löytää elämän tarkoitus

4. Haluan nähdä päivän jolloin voin katsoa itseäni peilistä ja olla tyytyväinen

5. Pelastaa kodittomia eläimiä

6. hypätä benji-hyppy

7.  ostaa flyygeli




8. olla riippumaton kellosta
 
9. oppia olemaan sosiaalinen eikä ahdistua joka ihmisen seurassa

10. hommata paljon eläimiä

11. tavata lapsuudenystävä

12. saada lapsia

13. reppureissata Euroopan ympäri


14. tulevaisuuden joka ei pelota

15. saada hyvän itsetunnon

16. hankkia hieno tatuointi

17. päästä peloista yli

18. vaeltaa Lapissa koirien kanssa

19. nauttia elämästä

20. päästä itsetuhoisuudesta irti

21. onnellisen kuoleman, ettei tarvitse stressata mitään viimeisillä hetkillä ja voin sanoa tehneeni kaiken minkä suunnittelinkin tekeväni

Kaiken tämän jälkeen toivon voivani olla valmis, kun miun aika tulee lähteä...

Se tuntuu ilmassa. Se tuntuu ruumiissa, se on tää paniikin tunne. Paniikin tunne, ja se tulee joka kevät.

Masentaa, kun monta päivää on ollu semmone menkääkaikkiroskiinnytärsyttää-olo. En haluais työntää ihmisii kauemmaks miusta, mut en haluu myöskää tiuskii niille. Ehkä tää ajan myötä helpottaa ku loppuu koulus ahertamine.

Tää on tää kevät kun kouluu ei jaksais käyä ja miun mieli alkaa väsyä kaikesta paahtamisesta ja puurtamisesta. Onneks kesäl saa vaihtaa vapaalle, eikä tartte ajatella kouluu ollenkaa.
Nyt pitää vaa viimosil voimil ettii se kaua kadoksis ollu opiskelumotivaatio, vaik meil ei enää kokeit ookkaa, etten luovuta kokonaa koulun suhteen. 

Tänää siit tulee kuluneeks neljä vuotta. En jaksa ymmärtää, et mite se asia painaa miuta vieläki näi monen vuoden jälkee, tosin ei enää nii rankasti. Uskon, et ajan myötä pystyn joteki unohtamaa ja elämää tän asian kanssa.
Oisko se auttanu, jos olisin sillo kertonu poliisille? Oisko miuta ahistanu vähemmä? Pystyisinks mie elää paremmi sen asian kanssa?
Kyl miun varmaa ois helpompi elää jos se ois joutunu vastuusee siitä mitä se teki.
Voi jos voisin mennä ajas taaksepäi, ni tekisin kaiken toisi. Olisin kertonu poliisille.
Olisin hakenu apuu tarpeeks aikasi ennen kuin tilanne kerkeis menee nii pahaks et haluun viiltää.
Toisaalta, niiku oon aikasemmiki sanonu, ni tää kaikki on vaa vahvistanu miuta ihmisenä. Miul on tullu halu selviytyy, koska oon kokenu niitä elämän varjopuoliakii.

Uskon, et joskus vielä mie pystyn nauttimaa elämästä. Haluun matkustaa Mombasaa ja reissata ympäri maailmaa.
Joskus viel mie pystyn unohtaa kaiken pahan ja ahistavan mitä oon kokenu.
Pystyn vihdoin elämää sitä elämää mistä joskus pienenä oon haaveillu.

Writing was there for me when no one else was

Näissä vuosissa on muuttunu miun käsitys elämästä. Lapsena ei tarttenu huolehtii oikee mistää. Nyt pitää selvitä kaikesta ei niin kivasta. Mut en silti antais tätä elämää pois. Vaik välil tuntuu siltä, et olis helpompi jos ei eläis enää, ni kuitenki joku pieni perkele tahtoo miussa näyttää, että oon tän kaiken arvone.

Yritän selvitä, koska tiiän olevani tarpeeks vahva. 

 

 Luen vanhoja päiväkirjamerkintöjä. 

"Koko aja tuntuu ettei miun olo oo parantunu mihikää. Koko aja ahistaa entist enemmä, tekis miel vaa kuolla. Ois nii ihanaa nukahtaa eikä sit koskaa heräis. Haluisin jo parantuu mut se ei vissii missää sekunnis tapahu."

"Pää täynnä itteni satuttamista. Haluisin itkee mut en pysty. Haluun taas olla samanlaine elämänilone tyttö ku olin 10 vuotta sitte."

"Voi jos osaisin ilmaista tunteita sanoiks, ois helpompaa elää. Ei tartteis viiltää jos pystyis sanoo äänee et on paha olla." 

Kauheeta lukee mite synkkii ajatuksii miul on joskus ollu. Oon aika kaua vihannu itteeni. Mut on siel välil toivo paremmasta ja halu hakee apuu.  En oo tuntenu pitkää aikaa, et kelpaisin jollekki. Tuntuu etten riitä kenellekkää.
 

Alotin 7.luokal päiväkirjan kirjottamisen. Oon kirjottanu tähä päivää asti, tosin päiväkirja on muuttanu muotoaa vähä julkisemmaks (blogi). Pari kertaa oon miettiny, et polttaisin vanhat päiväkirjat, et vois vaa alottaa alusta. Ei tartteis muistella menneitä. Onneks en oo ainakaa viel polttanu. Se on jännää mut samal ahistavaa lukee mitä on ajatellu joskus . Samal huomaa et mite on kasvanu niitten kirjotusten myötä.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas
ja viimeistään sillon se pallo tippuu jalast
Ei enää taakkaa, ei masennuksii syvimpii
vaan tyytyväinen hymy, mä sentään yritin"

Joniveli - Mä yritin

En ole enää se sama tyttö

Sillo joskus olin jotai, ei ollu tyhjyyttä vaa oli elämää.

©Täysidiootti

Asiat on muuttunu paljo vuosien varrella, miusta on tullu iha eri ihmine. Tavallaa kiroan elämää mitä täl hetkel elän, mut mietin kans et jos asiat ois menny eri taval ni millane olisin? Jos en olis nähny pimeyttä ja kärsimystä, surua ja ahdistusta, kokenu väkivaltaa ja vihaa, ahdistunu ja masentunu, ni en olis se kuka mie nyt oon. Oon oppinu arvostaa elämää iha toisel taval ku aikasemmi. Vaik välil takerrun menneisyytee ja tuntuu et en jaksa ja tekis miel taas luovuttaa, ni tuol jossai on semmone pien halu elää.
 

En pysty kuvittelemaa miuta toisenlaiseks. 
Joissai asiois olis parempi jos olisin se sama ihmine ku sillo enne. Kaipaan sitä aikaa, ku olin pien. Sillo ei tarttenu huolehtii mistää.
Nyt pelkään sitä, et joku tulee taas ja hyökkää. Hätkähän aina, ku joku koskee, ku se tuo nii elävästi mielee 6.luokan jutun. Pelkään, et en koskaa anna kenenkää koskee miuhu. Se syö ihmistä aika paljo, ku ei voi ees kaupungil kävellä yksin, ku pitää olla kauheen varovaine. Ehkä tää ajan myötä helpottaa...

Tajusin, et miun kissalle on käyny samal taval ku miulle. Sen kimppuu hyökkäs toine kissa. Miun kimppuu hyökkäs toine ihmine. Miun kissa oli sillo pentu, ku se toine kissa hyökkäs. Mie olin sillo lapsi. Mut miun kissa on kans samanlaine selviytyjä ku mieki. Nyt sil on enää arpi näkyvissä siin silmässä. Iha niiku miul on arpi vasemmas kädessä muistona siitä kamalasta päivästä 12 vuotiaana.

©Täysidiootti