Vilpitön katse.
Aito hymy.
Se ilo, jonka leikkiminen sai aikaan.
Minuunkin syttyi pieneksi hetkeksi ilo.
Olin onnellinen.
Ihana kummilapsi antoi muistutuksen onnellisuuden tunteesta, jota tavoittelen.
Jota kohti kurkotan joka päivä.
Joskus kyllä otan reilusti takapakkia, mutta sitten taas nousen.
Pienin askelin, mutta kuitenkin.
Tänään olisi tehnyt mieli tuntea taas kuinka terä rikkoo ihoa.
Tajusin, etten voi tehdä sitä.
Pyysin ystävääni uimaan ja hän suostui.
Nyt en ainakaan voisi viiltää.
En tiedä sitten, kuinka jatkossa pystyn olemaan ilman.
En voi aina kysyä jotakuta uimaan.
En voi aina turvautua ystäviini.
Lopettamisen pitää lähteä minusta.
Minulla itselläni pitää olla halu parantua.
Mutta entä kun en halua päästää terästä irti?
Enkä itse näe edes tätä kauheana ongelmana.
En kuitenkaan koskaan viillä niin syvälle, että vuotaisin kuiviin.
Olen aina pysynyt "kohtuuden" rajoissa.
Eniten mietityttää tuleva uintikerta.
Kun nyt on taas vaikeaa hyväksyä itseäni edes jotenkin.
On taas se vaihe, kun haluaisi piiloutua löysien vaatteiden uumeniin.
Ei voisi kuvitellakaan itseäni bikineihin.
Haluaisin vain kadota vilttien alle.
Näkymättömiin.
Mutta pakko kai se on pitää itsensä jotenkin elämässä kiinni.
Terapiassa aion vaihtaa psykologia.
En tule toimeen tämän nykyisen kanssa.
Ahdistaa vain, kun pitää kertoa kaikki jutut uudestaan.
Enkä ole varma onko tämä uusikaan yhtään sen parempi.
En tiedä mitä tehdä.
Asiat on hyvin, mutta sitten ne ei kuitenkaan ole.
Kun tarkemmin katsoo, mikään ei ole hyvin.
Ehkä annan sittenkin riippuvuudelle luvan.
Jos teen sinne, mihin kukaan ei huomaa.
Ja olen niinkuin mitään en olisikaan tehnyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti