Tassunjälki

Koskaan ei ole kaduttanut kun hankin kissan.

Kissani on ottanut paljon, mutta on se myös antanutkin saman verran jos ei enemmänkin.
Kun muu maailma tuntuu romahtavan niskaan ja ahistavat ajatukset painaa päälle, kissa on se, joka auttaa minua hidastamaan putoamista pohjalle.

Kissani on yksi iso syy siihen, että olen vieläkin elossa.
Että jaksan joka päivä nousta ylös ja elää.
Jos kuolisin, kuka sitä hoitaisi?
Varmasti perheeni hoitaisi sitä sen jälkeenkin, mutta en pystyisi jättämään sitä kenenkään vastuulle.
En pystyisi kuvittelemaankaan, että siirtäisin hoitovastuun jollekkin muulle.
On totta, että välillä toivon, että joku muukin sitä hoitaisi.
Nyt ainakin tiedän, että se saa ruokaa, vettä ja seuraa.

Kissa antaa anteeksi minulle pahan olon ja huonot päivät.
Se tulee luokseni kun tulen kotiin.
Se haluaa leikkiä kanssani silloin, kun tuntuu, että koko muu maailma sulkee minut pois.
Sen kanssa pystyn olemaan hassu, hölmö ja oma itseni.
Se on oikeastaan koko elämäni.
Päivääkään en vaihtaisi pois.
En pysty kuvittelemaankaan miltä sitten tuntuu, kun tulee luopumisen aika.
En halua kuvitella.

Välillä se raatelee ja on ärsyttävä, mutta ei sille voi olla vihainen.
 Kun olen satuttanut itseäni, voin kertoa jälkien olevan kissan tekemiä.
Se on helpompaa vedota kissaan kuin kertoa totuus.
Siinä minulla on vielä opettelemista, etten laita sitä kissan syyksi.

Tulevaisuudessa minulla tulee olemaan monta kissaa.
Hankin monta eri rotua.
Tulen elämään koko loppuelämäni kissojen ja koirien kanssa.
Lapseni tulevat elämään monien eläimien kanssa.
Tulen viettämään monta iloista ja nauruntäytteistä hetkeä lemmikkieni kanssa.

Vielä joskus minun tarinani päättyy onnellisesti

En luovuta.
Elän tämän elämän.
Vaikka se olisi vaikeaa.
Vielä joskus nautin täällä olosta.
Joskus vielä pystyn vain nauramaan tälle pahalle ololle.
Nauran ja olen onnellinen.
Onnellinen etten luovuttanut.
Jaksoin katsoa mitä on tulossa.

Yritän parhaani.
En lupaa mitään.
Haluaisin elää.
Ilman ahdistusta.
Itsetuhoisuutta.
Pelkoa, että menetän kontrollin.

Nyt on menossa vaihe jolloin en tiedä olenko hereillä vai unessa.
Välillä äänet kuuluu kaukaa.
Välillä tuntuu, että näkisin unta.
Ahdistaa.
En tunne olevani tässä maailmassa.
Luulin, että näitä vaiheita tulisi vain kun olen isossa joukossa.
Olin väärässä.
Tuntuu etten voi hengittää vapaasti.
En enää tiedä mitä tehdä.

Miksi en vaan voi sanoa miten oikeasti menee?
Pitää vain hymyillä sitä ainaista tekohymyä.
Ehkä ei ahdistaisi näin paljoa jos pystyisi jollekkin sanomaan miltä tuntuu.
Kaikki pitäisi elämässäni olla hyvin.
On opiskelupaikka.
Perhe, jota kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde
Kavereita, joista en halua päästää irti koskaan.
Lemmikki, jota rakastan yli kaiken.
Jotenkin vain tuntuu, että elämästäni puuttuu vielä jotain.
Seurustelemaan en ole vielä valmis.
Muutama negatiivinen kokemus miesten suhteen on kasvattanut minulle suojamuurin.
Suojamuurin, jonka minä joku päivä vielä rikon.
Se päivä ei ole vielä.
Kunhan ensin kasvatan paremman itsetunnon.

Itken.
Kyyneleet virtaa
Annan niiden virrata vähän aikaa.
Kunnes lopetan ja olen niinkuin en olisikaan itkenyt.
Olen onnellinen.
Tunnen edes jotain.

En ole enää se sama tyttö

Sillo joskus olin jotai, ei ollu tyhjyyttä vaa oli elämää.

©Täysidiootti

Asiat on muuttunu paljo vuosien varrella, miusta on tullu iha eri ihmine. Tavallaa kiroan elämää mitä täl hetkel elän, mut mietin kans et jos asiat ois menny eri taval ni millane olisin? Jos en olis nähny pimeyttä ja kärsimystä, surua ja ahdistusta, kokenu väkivaltaa ja vihaa, ahdistunu ja masentunu, ni en olis se kuka mie nyt oon. Oon oppinu arvostaa elämää iha toisel taval ku aikasemmi. Vaik välil takerrun menneisyytee ja tuntuu et en jaksa ja tekis miel taas luovuttaa, ni tuol jossai on semmone pien halu elää.
 

En pysty kuvittelemaa miuta toisenlaiseks. 
Joissai asiois olis parempi jos olisin se sama ihmine ku sillo enne. Kaipaan sitä aikaa, ku olin pien. Sillo ei tarttenu huolehtii mistää.
Nyt pelkään sitä, et joku tulee taas ja hyökkää. Hätkähän aina, ku joku koskee, ku se tuo nii elävästi mielee 6.luokan jutun. Pelkään, et en koskaa anna kenenkää koskee miuhu. Se syö ihmistä aika paljo, ku ei voi ees kaupungil kävellä yksin, ku pitää olla kauheen varovaine. Ehkä tää ajan myötä helpottaa...

Tajusin, et miun kissalle on käyny samal taval ku miulle. Sen kimppuu hyökkäs toine kissa. Miun kimppuu hyökkäs toine ihmine. Miun kissa oli sillo pentu, ku se toine kissa hyökkäs. Mie olin sillo lapsi. Mut miun kissa on kans samanlaine selviytyjä ku mieki. Nyt sil on enää arpi näkyvissä siin silmässä. Iha niiku miul on arpi vasemmas kädessä muistona siitä kamalasta päivästä 12 vuotiaana.

©Täysidiootti

 

En tiedä kumpaa pelkään enemmän, elämää vai kuolemaa...

En haluu, kaks viikkoo enää peruskouluu jälel. Sinne jää kaikki ihmiset kenelle on voinu keskustella. Just ku päästii keskustelujen ytimee, ni ne pitää lopettaa ja alottaa jonku muun kans jossai muual.

Tänää ois tehny miel viillellä, ku oon taas kipeen, enkä päässy ulos ahistusjuoksulle. Joteki sain sit ajatukset siirrettyy pois viiltelyst. Haluisin, et miun edelliset arvet vaalentuis nii paljo ettei niit enää näkyis ollenkaa. Haluisin kesäl voia olla toppi pääl, mut nyt se ei oo mahollist, ku viilsin viimeeks hauiksen kohalle aika syvät jälet. Pelkään, et ku miul on ens viikon keskiviikkon fysioterapia, ni se mies näkee miun arvet ja kertoo mein porukoille. Toivon, et ku tulee se lähete sinne nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, ni siin ei kerrota miun itsetuhosuudesta mitää, en haluu huolestuttaa äitii ja iskää yhtää enempää. En itekkää varmaa hyväksyis jos oma lapsi tuhois itteää millää taval.

Haluisin kissoja ja koiran. Voisin jo nii kuvitella pienen karvapalleron vaappuvan miun huoneen lattial ja maukuvan ain ku sille tulee nälkä tai tulee joku muu hätä... Miun porukat ei hyväksy miun pyyntöö kissast ja/tai koirast. Kuulemma sit ku lähen jonnekki opiskelemaa, ni ne jäis vaa niitten luo, mut ite kyl meinasin ottaa ne mukaa. Voi olla, etten olis nii ahistunu ja masentunu ku olis joku kuka tulis heti ovelle vastaa ku tuun kotii ja hyppäis sylii kehräämää ku makaan sohval kaiken ahistuksen kans. Miun porukat ei ymmärrä kui tärkeet miulle ois saaha kissa. Miulle kelpais ykski kissa. En tartteis mitää kissalaumaa, haluun vaa yhen kissan.

Joku on sanonu et ihmiset piristyy mitä pitemmäl kevät on ja mitä lähempänä kesä on. Itellä se on toisipäi. Masennun ehkä helpommi kevääl, tai kyl itseasias masennun syksylki, mut miun mielest syksy on kaunis vuodenaika. En tiiä mitä pitäs enää tehä, et piristyisin täst miun olotilast. Ehkä pitäs vaa paljastaa kaikille, et nyt en mee mitekää täysillä, en ees puolitehol. Tiiän ettei miun tartte jaksaa yksin, ain on joku kenelle voin sanoo etten jaksa enää yksin tai et miulta on voimat lopussa, etten tiiä mitä tehä enää.

Kyl mie jossai vaihees nousen täält pohjalt ja näytän ihmisille mistä miut on tehty. Aiemmi (kolme vuotta sitte) oon ollu iha ilone tyttö, jonka elämässä ei oo tapahtunu mitää pahaa. Sit tapahtu jotai kamalaa, mikä sai miut vahingoittamaa itteeni.

Nyt miulle löyty syy elää, nyt ei oo enää sitä vaihtoehtoo et tappaisin itteni. Miusta tuli nimittäi kummi viime viikol. Tai miuta vast pyyettii, mut oon miettiny et vastaan myöntyvästi. Toisaalt en tiiä jaksaisinko olla tarpeeks hyvä roolimalli.

"Vaikka arvet onkin mukana jokaisena päivänä, uskon ja toivon, että vielä joskus ne haalistuu kokonaan ja häipyy näkyvistäni. Ehkä joskus voin unohtaa, että olen koskaan satuttanut itseäni.  Sen olen jo sisäistänyt, että seuraavaan muutamaan vuoteen osa itseaiheutetuista arvista ei katoa. Ne arvet tulevat olemaan ainakin muutaman vuoden vielä kehossani."