Elämä satuttaa.
Minulla on arpia.
Muistona siitä.
Kaikesta.
Tulevaisuudessakin.
Kannan niitä.
Ylpeinä.
"Selvisin sittenkin".
Sen tulen joskus sanomaan.

Vaikka nyt on vaikeaa, tulen silti jatkamaan.
Kirjoittamista.
Elämistä.
Yrittämistä.
Taistelemista.

Yritän hivuttautua onnellisuutta kohti.
Matka on pitkä.
Mutta minun on kuljettava se.
Vaikka jalkani ei jaksaisikaan.

Huokaan.
Hiljaa.
Kunpa olisin jo parantunut.
Kunpa arpeni olisivat jo haalistuneet.

Pelkään, että elämäni katoaa.
Silmieni edestä.
Etten kerkeäkään elämään.
Tajuan liian myöhään.
En kerkeä enää.

Elin sumussa liian pitkään.
Olisi pitänyt herätä jo.
Aikaisemmin.

Nyt kaikki on turhaa.
Etsin pelastajaa.
Tämän kaiken lopettajaa.
Päättäjää, joka lopettaa tämän painajaisen.
Tämän loputtoman kivun.
Tuskan.

Löydänkö sitä?
Ennenkuin on liian myöhäistä.
Ennenkuin olen liian rikki.
Liian sirpaleina.

Tarvitsisi sanoa vain yksi sana.
Yksi pieni sana.
Se on silti niin vaikeaa sanoa.
Varsinkin silloin, kun en jaksa.
 Apua.
Sanon sen.
Mielessäni.
Itselleni.
En ehkä koskaan tule sanomaan sitä.
Ihmisille, jotka voisivat auttaa.