Vajosin

Innostuit liian aikaisin.
Elämästä.
Taas jouduit pettymään.
Positiivisuus ei ole sinua varten.

Yritit kokonaisen viikonlopun olla iloinen.
Hienosti pystyit.
Kunnes tulit takaisin kotiin.
Alkoi taas alamäki.
Alamäki jolle ei näy loppua.
Paranetkohan koskaan tästä?
Epäilen.
Mene laatikolle, tartu terään. Olet ansainnut sen.
Ajatukset pyörivät mielessä.
En jaksa taas.
Haluaisin pystyä irrottautumaan terän kahleista.
Olemaan hetken aikaa ilman.

Turhauttaa.
En ole edistynyt mihinkään suuntaan.
Ahdistaa vieläkin.
Vieläkin on itsetuhoisia ajatuksia ja -tekoja.
Masentaa.
Mitä pitäisi tapahtua, että menisi parempaan suuntaan?

En saa luovuttaa vielä.
En ole saanut lupaa irrottaa otettani.

Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Pientä postaustaukoa luvassa.
Lähden pois.
Vähäksi aikaa.
Viikko muualla tekee hyvää.
Tulen ehkä piristyneempänä takaisin.
Nautin kuitenkin lämmöstä.
Ja auringosta.
Ja siitä, kun saa vähän aikaa tuulettaa ajatuksia.
Ei tarvitse miettiä mitään stressaavaa tai ahdistavaa.
Voin vain olla.
Arvet kädessäni kauhistuttaa.
Entä jos joku näkee?
Entä jos vanhemmat näkee?
Ei haittaa.
Ne ovat elettyä elämää.
Ne kertovat tarinan.
En häpeä niitä, mutta välillä vain ahdistaa.
Ahdistaa, että kerta toisensa jälkeen sorruin.
Ahdistaa, etten voi enää olla ajattelematta käsiäni.
Ahdistaa, etten voi enää kulkea toppi päällä ilman, että minua häiritsisi.
Onneksi arvet eivät ole enään hirveän näkyvissä.

Ehkä ensi viikko on uuden alku.
Ehkä pystyn olemaan ajattelematta käsiäni.
Ehkä pystyn kulkemaan pää pystyssä pitkin katuja välittämättä muiden katseista.
Ehkä.
Jos en vielä ensi viikolla, niin kyllä joskus.

Mutta nauttikaa kesästä kun sitä on vielä jäljellä!