Muistutit kaikesta kauniista, vaikka kuinka kovaa sattui

Itsesyytökset puskee pintaan.
Miksi olen tällainen?
Miksi en ole kaunis?
Onnellinen?
Miksi en omaa hyvää itsetuntoa?
Miksi ryven vieläkin menneisyyden suossa?
Miksi?
En vaan osaa avata minua kahlitsevia lukkoja.
En löydä sopivaa avainta.
Toivon, että terapian myötä saisin pikkuhiljaa teetettyä avainta, joka lopulta käy lukkoihin, jotka pitävät minua paikoillaan ja estävät parantumasta.
Olen yrittänyt siirtää pahaa oloa pois.
Olen yrittänyt ajatella positiivisemmin.
En näköjään ole yrittänyt tarpeeksi.
Varmaan pitäisi yrittää niin kauan, että voimat loppuu.
Niin kauan, että kipu katoaa.
Onko se viikko?
Kuukausi?
Vuosi?
7 vuotta?
Vai kenties koko loppuelämä?
Sitä ei tiedä kukaan, en myöskään minä.
Olisinko onnellinen laihempana?
Kauniimpana?
Arvettomana?
Olisin.
Pystyn laihtumaan.
Pystyn tekemään ulkonäölleni jotain.
Mutta en pysty olemaan arveton.
En ole koskaan tehnyt tikkejä tarvitsevia haavoja, joten voiko silti sanoa, että viillän, koska se helpottaa?
Jotta pystyn taas hengittämään?
Jotta tunnen taas jotain?
Vaikka arpeni eivät ole niin näkyvissä kuin muiden?
Vaikka ne eivät ole niin syviä?
Miksi teen aina uusia haavoja, jos haluan elää ilman arpia?
Sitä ei pysty normaali ihminen, kenellä ei ole kokemusta, tajuamaan.
Teen, koska olen tehnyt aina niin.
Koska en osaa purkaa pahaa oloa muulla tavalla.
Koska ei haittaa, vaikka tulee muutama uusi arpi muiden sekaan.
Koska olen heikko.
Tiedän, etten pysty parantumaan jos jatkan.
Tiedän, että jokainen itseaiheutettu haava pudottaa syvemmälle.
Tiedän, ettei itsesyytökset auta.
Miksi silti syytän itseäni?
Miksi siltikin jatkan?
En näe muuta ulospääsyä ahdistuksesta.
En pysty muutenkaan paranemaan, ennenkuin olen saanut ajatukset järjestykseen.
En vaan pysty.
Älkää huolestuko!
En ole kuollut, vaikka en pitäisikään yhteyttä vähään aikaan.
Vaikka tekisinkin uusia haavoja.
Vaikka en olisikaan onnellinen.
Ja jaksaisi hymyillä.
Koska minä sinnittelen.
Yritän joka päivä hivuttautua onnellisuutta kohti.
Vaikka välillä tuleekin rajusti takapakkia, niin silti saan kuivaa maata jalkojeni alle.
Vielä joku päivä ei ole enää menneisyyden suota johon aina välillä uppoan.
Matka on pitkä, mutta yritän jaksaa.
Vaikka se onkin vaikeaa.
Vaikka menetänkin innostuksen kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Silti elän.
Yritän elää.
Niin kauan jaksaa elää, kun on jotain minkä vuoksi elää.
Entä jos joku päivä heräät ja tajuat ettei sinulla ole ketään.
Jaksaisitko silti elää?
Jaksaisin vähän aikaa ainakin.
Myöhemmästä en tiedä.
Eikä toivottavasti tarvitsekaan tietää.
Vaikka olenkin selvinnyt näin pitkälle taakan kanssa, jota kannan joka päivä mukana, en voi sanoa että olisin vahva.
En todellakaan ole vahva.
En voi uskotella sitä itselleni.
Enää en voi valehdella.
En voi esittää itselleni muuta kuin olen.
Jos en pysty kohtaamaan itseäni aidosti, niin miten se onnistuisi muidenkaan kanssa...?
Poistanko nämä molemmat blogit?
Ehkä.
En halua huolestuttaa ketään, varsinkaan ystäviä.
En halua, että kukaan on huolissaan.
Jos olisi ollut minun aikani kuolla, olisin kuollut jo.
9. luokka, lähinnä joulu oli kamalaa.
Silloin mietin tosissani itsemurhaa.
Silloin olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että paha olo loppuisi.
Onneksi valitsin oikein.
Valitsin avun.
Kerroin kuraattorille, etten jaksa enää.
Hän järjesti apua.
Kuunteli valitusta ja pahaa oloa.
Auttoi, kun en jaksanut vaeltaa yksin.
Hän kuskasi autolla toiseen kaupunkiin keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, kun itse ei enää osannut auttaa.
Hän tuli seuraksi tutustumaan ammattikoulun kuraattoriin, kun en yksin pystynyt.
Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle.
Peruskoulun kuraattorin ja muiden auttajien ansiosta olen nyt tässä.
Ja mikä tärkeintä, elän.
En usko, että enää tulisi niin vahvaa kuolemanhalua kuin pari vuotta sitten.
Kiitos! <3

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Liikaa ajatuksia ja sekavia lauseita.
Mietin tekemiäni tekoja.
Tapahtumia jotka ovat vaikuttaneet elämääni.
Miksi olen päästänyt itseni putoamaan niin monta kertaa pohjalle?
Miksi en ole yrittänyt estää?
Olisi paljon helpompaa jos kuilun saisi muurattua umpeen.
En putoaisi enää.
Ei olisi enää pelkoa uudesta vajoamisesta.
Ehkä tulen vielä joskus näkemään sen.

Jos elämässä voisi tehdä u-käännöksen, tekisinkö sen?
Ehkä?
Voisin tehdä asiat toisin.
En olisi käynyt niin syvällä kuin nyt olen ollut.

Haluaisin poistaa maailmasta kaiken vihan.
Väkivallan.
Ahdistuksen.
Olisiko sittenkään hyvä?
Jos kaikki olisivat iloisia ja onnellisia?
Voiko olla onnellinen ilman surua ja vihaa?

Miksi en ole ottanut apua vastaan?
Miksi vastaan "hyvää kuuluu" kun todellisuus on aivan eri?
Miksi en osaa kertoa, etten jaksa?
Osaa näyttää tunteita?
Sanoa, että en ole vahva enää...?

Katson kateellisena muiden arvetonta ihoa.
Ei naarmun naarmua.
Miltä tuntuisi omistaa puhtaat, arvettomat kädet?
Pystyisinkö olemaan avoimempi?
Heittäytymään paremmin mukaan?
Voi olla.
En kuitenkaan tule näkemään sitä aikaa.
Tehtyä ei saa valitettavasti tekemättömäksi.

Päiväni ovat menneet hyvin ristiriitaisesti.
Pääni sisällä on meneillään jokin pyörremyrskyn kaltainen tila.
Ulospäin kuitenkin iloitsen ja hymyilen.
Jos tietäisin mikä tällä hetkellä vaivaa, nujertaisin sen, mikä estää minua olemasta onnellinen.
Olisin ollut jo kauan aikaa sitten onnellinen.
En vain saa siitä otetta.
Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu olemaan onnellinen.

Mutta kai minun on vain opittava elämään tällaisena.
Ehkä tähän ei tule koskaan muutosta.
Ehkä tähän tulee jo ensi viikolla muutos.
En tiedä.
Kukaan ei tiedä.
Toivon sydämeni pohjasta, että muutaman vuoden päästä olen onnellinen.
Osaan iloita aidosti.
Voin sanoa "hyvää kuuluu" ja myös tarkoittaa sitä.
Pystyisin rakastamaan muita ihmisiä.
Ja itseäni.
Pääsisin itseni satuttamisesta ja pahoista ajatuksista eroon.
Haaveet jotka toivottavasti joskus tulevat toteutumaan.

Puolikas hymy kaiken muun keskellä

Mietin yksinäisyyttä.
Miksi jotkut on yksin.
Mietin mitä olen tehnyt, että minulla on noin ihana ystävä.
En voi kuvitella elämääni ilman ketään.
En osaa olla yksin.
Välillä on parempi olla yksin.
Joskus toivon, ettei kukaan ota yhteyttä.
Yksin ollessani kuitenkin kaipaan seuraa.
Ristiriitaista?

Vietin hyvän päivän eilen.
Nauroin.
Osasin olla onnellinen.
Nautin hetkestä jolloin ei ollut paha olla.
Jolloin ei tullut mieleenikään tarttua terään.

Lenkkeilin hyvässä seurassa.
Uskalsin jopa tehdä jotain, mitä en olisi koskaan kuvitellutkaan.
Kävin uimassa.
Uimahallissa.
H:n kanssa.
Ilman toppia tai muutakaan paitaa.
Olen ylpeä itsestäni.
Pystyin tekemään sen, minkä ajattelin pystyvän tekemään vasta vuosien päästä.


Kotiin lähtiessäni ulkona oli kylmä.
H:n halaus lämmitti.
Enää ei ollutkaan niin kylmä.
Tunsin lämpöä.
Ymmärsin halauksen voiman.
En ymmärrä miksi ihmiset halaavat niin harvoin.
Tästä lähin otan tavaksi.
En enää pelkää halata.

Eilinen antoi voimaa jaksaa taas vähän aikaa.
Antoi toivoa parempaan.
Uskon, että maailma ei olekkaan niin paha paikka kuin luulin.
Uskallan taas elää vähän aikaa.

Blogi, jossa kerron enemmän mitä päiviini kuuluu ja miten menee.
Ilman häpeää ja tekstien sensurointia.
http://i-am-losing-myself.blogspot.com

Tassunjälki

Koskaan ei ole kaduttanut kun hankin kissan.

Kissani on ottanut paljon, mutta on se myös antanutkin saman verran jos ei enemmänkin.
Kun muu maailma tuntuu romahtavan niskaan ja ahistavat ajatukset painaa päälle, kissa on se, joka auttaa minua hidastamaan putoamista pohjalle.

Kissani on yksi iso syy siihen, että olen vieläkin elossa.
Että jaksan joka päivä nousta ylös ja elää.
Jos kuolisin, kuka sitä hoitaisi?
Varmasti perheeni hoitaisi sitä sen jälkeenkin, mutta en pystyisi jättämään sitä kenenkään vastuulle.
En pystyisi kuvittelemaankaan, että siirtäisin hoitovastuun jollekkin muulle.
On totta, että välillä toivon, että joku muukin sitä hoitaisi.
Nyt ainakin tiedän, että se saa ruokaa, vettä ja seuraa.

Kissa antaa anteeksi minulle pahan olon ja huonot päivät.
Se tulee luokseni kun tulen kotiin.
Se haluaa leikkiä kanssani silloin, kun tuntuu, että koko muu maailma sulkee minut pois.
Sen kanssa pystyn olemaan hassu, hölmö ja oma itseni.
Se on oikeastaan koko elämäni.
Päivääkään en vaihtaisi pois.
En pysty kuvittelemaankaan miltä sitten tuntuu, kun tulee luopumisen aika.
En halua kuvitella.

Välillä se raatelee ja on ärsyttävä, mutta ei sille voi olla vihainen.
 Kun olen satuttanut itseäni, voin kertoa jälkien olevan kissan tekemiä.
Se on helpompaa vedota kissaan kuin kertoa totuus.
Siinä minulla on vielä opettelemista, etten laita sitä kissan syyksi.

Tulevaisuudessa minulla tulee olemaan monta kissaa.
Hankin monta eri rotua.
Tulen elämään koko loppuelämäni kissojen ja koirien kanssa.
Lapseni tulevat elämään monien eläimien kanssa.
Tulen viettämään monta iloista ja nauruntäytteistä hetkeä lemmikkieni kanssa.