Lupaathan olla hiljaa jos kerron salaisuuden?

En ole koskaan tainnut kertoa kuinka elämääni on liittynyt syömisongelmat.
Tästä aiheesta ei ole helppoa kertoa.
Kai tämäkin on vain pakko tehdä.
Pakko kirjoittaa, että saan tämän asian käsiteltyä.
En kyllä usko, että tämä riittää.
Että muka pystyisin paremmin elämään.

Haluan kontrolloida syömisiäni.
Haluan tuntea sen nälän.
Sen tunteen, että hallitsen jotain itsessäni.
Sen, kun en ole syönyt pitkään aikaan ja keho huutaa ruokaa.
Olen monta kertaa yrittänyt oksentaa.
En ole vain pystynyt.
Vaikka tarvetta siihen olisi.

Pienenä söin joka aterialla mahani täyteen
Muistan, kun söin jotain makeaa.
Ei haitannut, vaikka söin mitä sattuu, milloin sattuu.
En muista missä vaiheessa makean syömisestä tuli vihollinen.
Kun söin karkkia, tunsin kuinka paisuin.
Muistan, kuinka en koskaan hallinnut sitä.
Aina syömisen jälkeen piti heti olla kuluttamassa ylimääräisiä pois.

Jos en päässyt liikkumaan, viilsin.
Mahaan.
Reiteen.
Kylkeen.
Mikä kohta silloin vain sattui ällöttämään.
Annoin itseni kärsiä syömistäni kaloreista.
Ylimääräisistä sellaisista. 

Minun piti juosta.
Liikkua.
Yrittää laihduttaa.
Kunhan vain en jäänyt paikalleni.

En ole vieläkään omasta mielestäni tarpeeksi hoikka.
Kaunis.
Sopivan painoinen.
Vieläkin teen sitä samaa, kuin aikaisemmin.
Kun syön makeaa, liikun.
Jos en pääse liikkumaan, viillän.
Pyörin vieläkin niissä samoissa ympyröissä.
Annan itseni vieläkin kärsiä.
En ole vuosien varrella edennyt tässäkään asiassa ollenkaan.

Ei minulla varsinaisesti syömishäiriötä ole koskaan ollut.
Tämä on vain minun keksimä juttu.
Muka "sairaus".
"Epätyypillinen syömishäiriö?" En usko.

Peiliin katsoessani näen lihavan ihmisen.
En ole koskaan nähnyt itseäni kauniina.
Sopivana.
En ole koskaan ajatellut, että joku voisi rakastaa minua.
Tällaisena kuin olen.
Toivon tietysti, että olen väärässä.

Ahdistaa.
Jos oikeasti haluaisin laihtua, olisin laihtunut jo.
Olisin ollut sopivan painoinen jo kauan aikaa.
Haluanko olla tällainen koko elämäni?
Näköjään.
Yritän tehdä asialle jotain, mutta aina sorrun.
Kerta toisensa jälkeen.
Käyn juoksemassa ja salilla.
Yritän syödä "terveellisesti".
Mikään ei auta.
Joudunko tyytymään tähän?
Ehkä.

Uimahallissa hävettää kävellä altaan reunaa.
Tunnen kuinka ihmiset tuijottaa.
Arvostelee.
Tunnen kuinka minua alkaa nolottaa.
Pelkkä olemassaolo kaduttaa.
Tekisi mieli lähteä pois.
Kadota.
Olla syömättä.
Niin kauan aikaa, että olisin laiha.

Tällä viikolla olen liikkunut joka päivä.
Olen käynyt juoksemassa ja kävelemässä.
Tuskaillut salilla yhteensä viisi tuntia kolmen päivän aikana.
Silti tunnen oloni lihavaksi.
Silti en voi pitää kun löysiä vaatteita.
Ettei kukaan näe mahaani.
Etten itse näe mahaani.
Loppuuko tämä koskaan?
Olenko joku päivä vielä sopivan painoinen?
Tyytyväinen itseeni kun katson peiliin?
Toivon, että joskus vielä voin käyttää minkälaisia vaatteita tahansa ja olla tyytyväinen.
Pystyisin kantamaan häpeämättä kehoani.