Muistan elävästi sen ajan, ku kuraattorille meno oli häpeän paikka, ku avun hakemista lykättiin mahollisimman paljo. Ei saanut näyttää kenellekkään, että oli paha olo, koska jos joku näki, heti hyökättiin kimppuun.
Kaikesta huolimatta olen selviytynyt tähän asti hyvin, joskus välillä vähän huonommin. Uskon vahvasti, et tuun jatkossaki selviytymää, iha sama kui jyrkkiä alamäkiä olis tulos. Peruskoulun kuraattori sano, et oon vahvempi ku uskonkaa. Nuorisopsykiatrisel poliklinikal lääkäri sano, et miuta ei voi lannistaa mikää. Kaikesta tuskasta huolimatta mie vielä nousen pohjalta ylös. Elämäni varrella, tai oikeestaa tän neljän vuoden varrella oon kokeillu eri selviytymiskeinoja. Viiltelyä, ahistusjuoksua, päiväkirjan kirjottamista, itteni hakkaamista ja vahingoittamista (polttamista) ja puhumista. Kaikista näistä vuosista miul on muistona arpia ympäri kehoo. Jos olisin voinu tehä jotai toisin, ni oisinko ollu viiltämättä ? Tuskin, koska nää arvet tekee miusta sen minkä oon. Niitä mie kannan ylpeenä, niiku morsian kiiltävää sormusta. Uudes koulus on helpompaa olla, ku kukaa ei tiiä miun menneisyyttä, eikä sitä, et arvet miun kehossa on ite tehty.
"Tää kaikki sattui liian lujaa pieneen enkeliin,
joka kaiken turhaan antaneena särkyi asfalttiin,
nyt hän yksin valvoo ja laiturilla odottaa,
että laiva saapuu ja sirpaleet pois kuljettaa."
