Tästä alkaa se mihin kaikki loppuu

Joka päivä ulkona on yhtä harmaata.
Vettä sataa ja ilma viilenee.
Kohta on kesäkuu, mutta sää ei ole enää sen oloinen.
Haluan kesän takaisin.
Haluan lämmön takaisin.

Päivissäni on jotain, joka minua häiritsee.
Ahdistaa joka ilta.
En saa ajatuksista kiinni.
Pitäisi osata päästää menneistä irti, mutta en osaa.
Haluan, mutten pysty.
Täytyy yrittää kovemmin.
Kertoa mikä mättää.
Ja ehkä sitten uskallan pyytää apua.

Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin

Viisi vuotta sitten kaikki alkoi.

Vahingoitin itseäni ensimmäistä kertaa.
Yritin työntää itseäni kavereiden seurasta pois.
Kaikki tilanteet ahdisti, enkä tiennyt miten päin olisin.

Sinä päivänä unohdin kuinka hengitetään.

Kauhea iski kyntensä minuun, eikä päästänyt irti.
Ei, ennenkuin keksin tavan päästä hetkeksi sitä karkuun. 

Tavan, jota en edes kehtaa sanoa ääneen.

En kirjoittanut siitä päivästä mihinkään.

En päiväkirjaan.

En puhelimen luonnoksiin.
En halunnut kenenkään tietävän.
Kenenkään saavan sitä selville mistään.
Olin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Elin monta vuotta niin.
Työnsin sen taka-alalle.
Samaa aikaa kuitenkin syytin itseäni. 

Rankaisin itseäni siitä.

Jos vain olisin osannut kertoa.

Jos olisin uskaltanut kertoa jollekkin.

En ehkä olisi ollut niin rikki kuin olin.

Niin syvässä kuopassa.

Tänään, viisi vuotta myöhemmin.

Asiat menee aina välillä tiukkaan solmuun.

Niin tiukkaan, ettei niitä saa auki ilman, että jollain tavalla tuhoan itseäni.

Välillä tekee mieli rikkoa itseäni.
Tehdä se, minkä aina ennenkin pahan olon vallitessa.

Silti olen mennyt paljon eteenpäin.

Olisi ihme, jos viidessä vuodessa ei olisi tapahtunut mitään.

Silti välillä tuntuu, etten ole edennyt mihinkään.

Olen vieläkin lähtöruudussa.

Minun pitäisi vaan ymmärtää, että asioiden purkaminen on hidasta touhua.

Varsinkin, jos niitä on pitänyt niin monta vuotta sisällään, eikä niitä osaa tai halua sanoa muille.

 Myöhemmin olen tajunnut, ettei se mitenkään voinut olla minun vikani. 

En tehnyt mitään väärää.

Enhän?

Olin vasta lapsi.
Lapsi, joka sen jälkeen yritti pitää itsestään huolta.
Lapsi, joka yritti selvitä yksin sen kauhean painavan taakan kanssa, mutta lopulta taakka oli kuitenkin liian raskas kannettavaksi.
Lapsi murtui sen alla.
Pikkuhiljaa muistot alkoivat tulvimaan mieleeni.
En enää osannut työntää niitä pois.
En ollut enää niin taitava.
Joten pyysin apua.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin luottamaan johonkin niin paljon.

Näytin jäljet.

Välillä olen miettinyt kannattiko se.

Kannattiko kertoa?
Olisiko helpompaa, jos kukaan ei tietäisi?

Olisi helpompaa, jos olisin kertonut jollekkin viisi vuotta sitten.

Silloin, kun asia oli ajankohtainen.
Ei se enää hyödytä mitään jos kerron.

Kyllä se keventää vähän, muttei se silti poista sitä tuskaa minkä se aiheutti.

Ei poista sitä kipua, mikä sisälläni oli ne monet vuodet.
Silloin kun olin vasta lapsi.

Keneltä uskaltaa pyytää apua?

Tarvitsen apua.

Haluaisin uskaltaa pyytää.

Ainut mitä osaan on huutaa äänettömästi.

Näyttää pahan olon.

Jälkinä ihossani.

Haluan, että joku kysyy ne oikeat kysymykset.
Sanoo ne oikeat sanat.

Mutta en itsekään tiedä mitä ne ovat.

Mitkä kysymykset kysymällä alkaa helpottaa.

Kaikki jää vain möykyksi sisälle.

Möröksi sängyn alle.
 Jäljeksi iholle.

Olin taas heikko.
En jaksanut taistella.
Annoin ajatusteni tappaa minua.
Selvisin kuitenkin ilman terää.
Vaikeaa se oli.

Kaivoin terän piilosta.
Olin valmis painamaan sen reittäni vasten.
Tekemään lisää syviä haavoja.
Pienempi ei olisi riittänyt.

En ollut tarpeeksi valmis.
En halunnut rikkoa lupausta, jonka asetin.
Joku päivä vielä voin heittää terän pois.
Tiedostaa, ettei ole enää pelkoa uudesta sortumisesta.
Ettei ole enää riippuvuuden kahleita.

Muistutit kaikesta kauniista, vaikka kuinka kovaa sattui

Itsesyytökset puskee pintaan.
Miksi olen tällainen?
Miksi en ole kaunis?
Onnellinen?
Miksi en omaa hyvää itsetuntoa?
Miksi ryven vieläkin menneisyyden suossa?
Miksi?
En vaan osaa avata minua kahlitsevia lukkoja.
En löydä sopivaa avainta.
Toivon, että terapian myötä saisin pikkuhiljaa teetettyä avainta, joka lopulta käy lukkoihin, jotka pitävät minua paikoillaan ja estävät parantumasta.
Olen yrittänyt siirtää pahaa oloa pois.
Olen yrittänyt ajatella positiivisemmin.
En näköjään ole yrittänyt tarpeeksi.
Varmaan pitäisi yrittää niin kauan, että voimat loppuu.
Niin kauan, että kipu katoaa.
Onko se viikko?
Kuukausi?
Vuosi?
7 vuotta?
Vai kenties koko loppuelämä?
Sitä ei tiedä kukaan, en myöskään minä.
Olisinko onnellinen laihempana?
Kauniimpana?
Arvettomana?
Olisin.
Pystyn laihtumaan.
Pystyn tekemään ulkonäölleni jotain.
Mutta en pysty olemaan arveton.
En ole koskaan tehnyt tikkejä tarvitsevia haavoja, joten voiko silti sanoa, että viillän, koska se helpottaa?
Jotta pystyn taas hengittämään?
Jotta tunnen taas jotain?
Vaikka arpeni eivät ole niin näkyvissä kuin muiden?
Vaikka ne eivät ole niin syviä?
Miksi teen aina uusia haavoja, jos haluan elää ilman arpia?
Sitä ei pysty normaali ihminen, kenellä ei ole kokemusta, tajuamaan.
Teen, koska olen tehnyt aina niin.
Koska en osaa purkaa pahaa oloa muulla tavalla.
Koska ei haittaa, vaikka tulee muutama uusi arpi muiden sekaan.
Koska olen heikko.
Tiedän, etten pysty parantumaan jos jatkan.
Tiedän, että jokainen itseaiheutettu haava pudottaa syvemmälle.
Tiedän, ettei itsesyytökset auta.
Miksi silti syytän itseäni?
Miksi siltikin jatkan?
En näe muuta ulospääsyä ahdistuksesta.
En pysty muutenkaan paranemaan, ennenkuin olen saanut ajatukset järjestykseen.
En vaan pysty.
Älkää huolestuko!
En ole kuollut, vaikka en pitäisikään yhteyttä vähään aikaan.
Vaikka tekisinkin uusia haavoja.
Vaikka en olisikaan onnellinen.
Ja jaksaisi hymyillä.
Koska minä sinnittelen.
Yritän joka päivä hivuttautua onnellisuutta kohti.
Vaikka välillä tuleekin rajusti takapakkia, niin silti saan kuivaa maata jalkojeni alle.
Vielä joku päivä ei ole enää menneisyyden suota johon aina välillä uppoan.
Matka on pitkä, mutta yritän jaksaa.
Vaikka se onkin vaikeaa.
Vaikka menetänkin innostuksen kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Silti elän.
Yritän elää.
Niin kauan jaksaa elää, kun on jotain minkä vuoksi elää.
Entä jos joku päivä heräät ja tajuat ettei sinulla ole ketään.
Jaksaisitko silti elää?
Jaksaisin vähän aikaa ainakin.
Myöhemmästä en tiedä.
Eikä toivottavasti tarvitsekaan tietää.
Vaikka olenkin selvinnyt näin pitkälle taakan kanssa, jota kannan joka päivä mukana, en voi sanoa että olisin vahva.
En todellakaan ole vahva.
En voi uskotella sitä itselleni.
Enää en voi valehdella.
En voi esittää itselleni muuta kuin olen.
Jos en pysty kohtaamaan itseäni aidosti, niin miten se onnistuisi muidenkaan kanssa...?
Poistanko nämä molemmat blogit?
Ehkä.
En halua huolestuttaa ketään, varsinkaan ystäviä.
En halua, että kukaan on huolissaan.
Jos olisi ollut minun aikani kuolla, olisin kuollut jo.
9. luokka, lähinnä joulu oli kamalaa.
Silloin mietin tosissani itsemurhaa.
Silloin olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että paha olo loppuisi.
Onneksi valitsin oikein.
Valitsin avun.
Kerroin kuraattorille, etten jaksa enää.
Hän järjesti apua.
Kuunteli valitusta ja pahaa oloa.
Auttoi, kun en jaksanut vaeltaa yksin.
Hän kuskasi autolla toiseen kaupunkiin keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, kun itse ei enää osannut auttaa.
Hän tuli seuraksi tutustumaan ammattikoulun kuraattoriin, kun en yksin pystynyt.
Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle.
Peruskoulun kuraattorin ja muiden auttajien ansiosta olen nyt tässä.
Ja mikä tärkeintä, elän.
En usko, että enää tulisi niin vahvaa kuolemanhalua kuin pari vuotta sitten.
Kiitos! <3

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Liikaa ajatuksia ja sekavia lauseita.
Mietin tekemiäni tekoja.
Tapahtumia jotka ovat vaikuttaneet elämääni.
Miksi olen päästänyt itseni putoamaan niin monta kertaa pohjalle?
Miksi en ole yrittänyt estää?
Olisi paljon helpompaa jos kuilun saisi muurattua umpeen.
En putoaisi enää.
Ei olisi enää pelkoa uudesta vajoamisesta.
Ehkä tulen vielä joskus näkemään sen.

Jos elämässä voisi tehdä u-käännöksen, tekisinkö sen?
Ehkä?
Voisin tehdä asiat toisin.
En olisi käynyt niin syvällä kuin nyt olen ollut.

Haluaisin poistaa maailmasta kaiken vihan.
Väkivallan.
Ahdistuksen.
Olisiko sittenkään hyvä?
Jos kaikki olisivat iloisia ja onnellisia?
Voiko olla onnellinen ilman surua ja vihaa?

Miksi en ole ottanut apua vastaan?
Miksi vastaan "hyvää kuuluu" kun todellisuus on aivan eri?
Miksi en osaa kertoa, etten jaksa?
Osaa näyttää tunteita?
Sanoa, että en ole vahva enää...?

Katson kateellisena muiden arvetonta ihoa.
Ei naarmun naarmua.
Miltä tuntuisi omistaa puhtaat, arvettomat kädet?
Pystyisinkö olemaan avoimempi?
Heittäytymään paremmin mukaan?
Voi olla.
En kuitenkaan tule näkemään sitä aikaa.
Tehtyä ei saa valitettavasti tekemättömäksi.

Päiväni ovat menneet hyvin ristiriitaisesti.
Pääni sisällä on meneillään jokin pyörremyrskyn kaltainen tila.
Ulospäin kuitenkin iloitsen ja hymyilen.
Jos tietäisin mikä tällä hetkellä vaivaa, nujertaisin sen, mikä estää minua olemasta onnellinen.
Olisin ollut jo kauan aikaa sitten onnellinen.
En vain saa siitä otetta.
Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu olemaan onnellinen.

Mutta kai minun on vain opittava elämään tällaisena.
Ehkä tähän ei tule koskaan muutosta.
Ehkä tähän tulee jo ensi viikolla muutos.
En tiedä.
Kukaan ei tiedä.
Toivon sydämeni pohjasta, että muutaman vuoden päästä olen onnellinen.
Osaan iloita aidosti.
Voin sanoa "hyvää kuuluu" ja myös tarkoittaa sitä.
Pystyisin rakastamaan muita ihmisiä.
Ja itseäni.
Pääsisin itseni satuttamisesta ja pahoista ajatuksista eroon.
Haaveet jotka toivottavasti joskus tulevat toteutumaan.

Pieni hetki onnellisuutta ja tyttö särkyy taas

Ensimmäinen terapiakäynti oli keskiviikkona.
"Onko sinulla ollut itsemurha-ajatuksia?"
  -"Ei ole."
"Mitä kuuluu?"
  -"Hyvää"

Mitä tästä tulee, kun jo ensimmäisellä käynnillä valehtelen?
Ensi kerralla korjaan asian.
Puhun totta.
Sanon suoraan mitä kuuluu.
En enää valehtele.
Ymmärrän, ettei esittäminen auta.


Terapiaan pääsy oli askel parempaan.
Ainakin toivon niin.
Pääsen kerran viikossa purkamaan patoutumia mielestäni.
Ehkä ahdistuksen kahleet hellittävät terapian myötä.

Tänä kesänä en tartu terään.
Aika ajoin mieleni tekisi tuntea taas se vapauden tunne.
Tuntea kuinka ahdistus lipuu hiljaa pois.
Ei.
Jos pystyn olemaan tämän kesän ilman, syksystäkin tulee helpompi.
Ja syksyn jälkeen talvesta.
Tosin, en usko, että pystyn talvella olemaan ilman.
Talvi on ollut minulle aina vaikea vuodenaika.
Silloin tipun pohjalle.
Talvi toisensa jälkeen.
Joku kerta en jaksakkaan nousta ylös.
Mitä sitten?

En ole lähelläkään täydellistä, olen kaukana tavoitteestani. Vielä joskus minä sen saavutan ja parannun

Pitkästä aikaa oikeasti haluan elää.
Pääni ei ole täyttynyt itsetuhoisista ajatuksista.

Ennen ahdistuksen poisto tapoja oli kaksi.
Hitaasti tehoava juoksu.
Juoksin niin kauan, että ahdistus loppui.
Välillä tarvitsin pidemmän reitin.
Välillä riitti lyhyempikin.

Nopeasti tehoava viiltely.
Sairas tapa, josta pyrin eroon.
Retkahduksia on tullut, mutta ei enää niin useasti kuin aiemmin.
Vielä joskus tulee se päivä, kun voin lopettaa.
Kun voin purkaa ahdistusta jollain muulla tavalla.
Kunpa se päivä tulisi pian.
En jaksa enää sitä ainaista salailua.
Ja jälkien peittelyä.

Pääsin kauan jonottamalleni lääkärille.
Tai psykologihan se on.
Ehkä tämä oli askel parempaan suuntaan.
Toivottavasti.

Merellä et voi seistä selin mereen

Nyt on vuos siitä ku menin näyttämää terkkarille jälkii miun käsissä. Vuoden oon käyny keskustelemassa aika tiheesti terkkarin ja kuraattorin kanssa.

Tänää tajusin, et ei oo enää hirveen pitkä aika ku alkaa kesäloma. Toisaalt ootan innolla, et pääsee nukkumaa pitkää ja pääsee uimaa ja ottaa aurinkoo. Toisaalt taas ootan kauhulla ku ne tulokset tulee 14. päivä. En oo varmaa päässy mihikää opiskelemaa.
Olin viime viikonloppun kipeenä, kuumeessa (39,3). En päässy ahistusjuoksulle, ni oli pakko viiltää. En onneks viiltäny hirveen näkyvälle paikalle (hauiksen kohalle), mut miuta kuiteki nyt ärsyttää et menin ratkeemaa, ku en muistaakseni oo tänä vuon viillelly kertaakaa.

Eile ois ollu enkun valtakunnalline koe, mut myöhästyin bussista, ni en varmaa jouvu tekemää sitä ollekaa. Tänää on matikan valtakunnalline, enkä muista mitää pallon tilavuuksia enkä muita tommosia.

Ens viikol on nuorten vastaanottoo uus aika. Siel sanottii, et ku sieltä ku laitetaa lähete jonnekki jatkopaikkaa, ni siin vaihees viimestää pitää kertoo vanhemmille.