En miettinyt oikein mitään.
Olin iloinen.
Ahdistuskohtaus iski päälle odottaessani kaveriani vessasta.
Istuin maassa enkä tiennyt mitä pitää tehdä.
Yritin vakuutella ystävälleni, että kaikki on hyvin.
No, en onnistunut.
En osaa kuvailla sitä tunnetta.
Mieleni tuntui tyhjältä, mutta silti olo oli raskas.
Painoin pääni polviin.
En tiedä kuinka kauan olin siinä.
Tuijotin maata ja yritin pysyä tässä hetkessä.
Jossain vaiheessa lähdettiin kävelemään kaverilleni.
Poissaolokohtaus tuli vähän ennen kuin oltiin perillä.
Kävelin vain eteenpäin tuijottaen tyhjyyteen.
Yritin hengitellä rauhallisesti ja toivoa, että kohtaus loppuisi pian.
Sanani katosivat.
En osannut puhua.
Nyökkäilin ja hymisin vastaukseksi kysymyksiin.
En jaksanut puhua.
Yritin kaikin voimin jaksaa raahata itseni nukkumaan.
En päässyt kumpaakaan kohtausta pakoon.
En pystynyt tekemään mitään helpottaakseni oloani.
Jos olisin ollut yksin, olisin aika varmasti sortunut.
Päästiin kaverini luo ja sain otettua lääkkeeni.
Ainoa mitä pystyin enää tekemään, oli maata lattialla ja odottaa, että nukahtaisin.Tahdoin vain nukkua ja herätä uuteen päivään, jolloin toivottavasti voisin jälleen paremmin.
Molemmat kohtaukset ovat "vakavia", muttta jos pitää valita kumpi on "vaarallisempi", niin ylivoimaisesti poissaolokohtaus vie voiton, koska siinä häviää ajan ja paikan taju.
Siinä irtoaa omasta itsestään.
Ahdistuskohtauksen iskiessä pysyn jotenkuten "järjissäni".
Kolmen tunnin yöunien jälkeen olo oli aika kuollut.
Lääkkeet vaikutti vielä ja pyörrytti.
Pääsin kuitenkin jossain vaiheessa takaisin kotiin ja nukuin muutaman tunnin.
Silti väsyttää.
Toivon, että kohtaukset katoaisivat ja pysyisivät poissa.
