Vielä joskus minun tarinani päättyy onnellisesti

En luovuta.
Elän tämän elämän.
Vaikka se olisi vaikeaa.
Vielä joskus nautin täällä olosta.
Joskus vielä pystyn vain nauramaan tälle pahalle ololle.
Nauran ja olen onnellinen.
Onnellinen etten luovuttanut.
Jaksoin katsoa mitä on tulossa.

Yritän parhaani.
En lupaa mitään.
Haluaisin elää.
Ilman ahdistusta.
Itsetuhoisuutta.
Pelkoa, että menetän kontrollin.

Nyt on menossa vaihe jolloin en tiedä olenko hereillä vai unessa.
Välillä äänet kuuluu kaukaa.
Välillä tuntuu, että näkisin unta.
Ahdistaa.
En tunne olevani tässä maailmassa.
Luulin, että näitä vaiheita tulisi vain kun olen isossa joukossa.
Olin väärässä.
Tuntuu etten voi hengittää vapaasti.
En enää tiedä mitä tehdä.

Miksi en vaan voi sanoa miten oikeasti menee?
Pitää vain hymyillä sitä ainaista tekohymyä.
Ehkä ei ahdistaisi näin paljoa jos pystyisi jollekkin sanomaan miltä tuntuu.
Kaikki pitäisi elämässäni olla hyvin.
On opiskelupaikka.
Perhe, jota kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde
Kavereita, joista en halua päästää irti koskaan.
Lemmikki, jota rakastan yli kaiken.
Jotenkin vain tuntuu, että elämästäni puuttuu vielä jotain.
Seurustelemaan en ole vielä valmis.
Muutama negatiivinen kokemus miesten suhteen on kasvattanut minulle suojamuurin.
Suojamuurin, jonka minä joku päivä vielä rikon.
Se päivä ei ole vielä.
Kunhan ensin kasvatan paremman itsetunnon.

Itken.
Kyyneleet virtaa
Annan niiden virrata vähän aikaa.
Kunnes lopetan ja olen niinkuin en olisikaan itkenyt.
Olen onnellinen.
Tunnen edes jotain.