Rintakehää puristaa.
Hengitys kiihtyy.
Kuristava tunne kaulalla.
Kyyneleet kohoavat silmiin.
Äänet kuuluu kaukaa.
En ole omassa kehossani.
Ei taas.
En jaksa enää.
Kohtaukset kahlitsee tiukkaan syleilyyn.
Ei päästä irti helpolla.
Vähän aikaa vielä.
Sitten putoan taas.
Karuun todellisuuteen.

It's time to be happy again

Päivät ovat olleet täynnä merkityksettömiä hetkiä.
Tätä kesää en tule muistamaan jälkeenpäin.
Tänä kesänä ei ole tapahtunut mitään elämää mullistavaa.
Paitsi, että pääsin terapiaan.
Täytin 17-vuotta.
En ole viiltänyt ollenkaan.
Olen kävellyt kadulla t-paidassa.
Ja en ole hautautunut huppariin, niinkuin pari kesää sitten.

Olen yrittänyt löytää elämästäni positiivisia asioita.
Iloinnut aidosti.
Nauttinut lämpimästä kesästä.
Ruskettunut hiukan.
Uinut.
Nauttinut hetkistä, jolloin ei ole ahdistanut.

Olen myös kokenut negatiivisia asioita kesän aikana.
Pelännyt hämähäkkejä.
Ahdistunut liian monta kertaa.
Ärsyyntynyt sateen yllättäessä.
Saanut poissaolokohtauksia.


Kaiken kaikkiaan olen iloinen.
Ei ole tarvinnut tarttua terään.
Olen kyllä satuttanut itseäni muulla tavoin.

Ei ole jäänyt pysyviä jälkiä, joten ei ole tarvinnut valehdella.
Jäljet pysyvät hetken ja katoavat pois näkyvistäni.
Terän jäljiltä jäljet olisivat ja pysyisivät näkyvissä.
Tämä on turvallinen tapa.
Näkymätön tapa.
Taas yksi sairas tapa poistaa pahaa oloa.

Pieni hetki onnellisuutta ja tyttö särkyy taas

Ensimmäinen terapiakäynti oli keskiviikkona.
"Onko sinulla ollut itsemurha-ajatuksia?"
  -"Ei ole."
"Mitä kuuluu?"
  -"Hyvää"

Mitä tästä tulee, kun jo ensimmäisellä käynnillä valehtelen?
Ensi kerralla korjaan asian.
Puhun totta.
Sanon suoraan mitä kuuluu.
En enää valehtele.
Ymmärrän, ettei esittäminen auta.


Terapiaan pääsy oli askel parempaan.
Ainakin toivon niin.
Pääsen kerran viikossa purkamaan patoutumia mielestäni.
Ehkä ahdistuksen kahleet hellittävät terapian myötä.

Tänä kesänä en tartu terään.
Aika ajoin mieleni tekisi tuntea taas se vapauden tunne.
Tuntea kuinka ahdistus lipuu hiljaa pois.
Ei.
Jos pystyn olemaan tämän kesän ilman, syksystäkin tulee helpompi.
Ja syksyn jälkeen talvesta.
Tosin, en usko, että pystyn talvella olemaan ilman.
Talvi on ollut minulle aina vaikea vuodenaika.
Silloin tipun pohjalle.
Talvi toisensa jälkeen.
Joku kerta en jaksakkaan nousta ylös.
Mitä sitten?

En ole lähelläkään täydellistä, olen kaukana tavoitteestani. Vielä joskus minä sen saavutan ja parannun

Pitkästä aikaa oikeasti haluan elää.
Pääni ei ole täyttynyt itsetuhoisista ajatuksista.

Ennen ahdistuksen poisto tapoja oli kaksi.
Hitaasti tehoava juoksu.
Juoksin niin kauan, että ahdistus loppui.
Välillä tarvitsin pidemmän reitin.
Välillä riitti lyhyempikin.

Nopeasti tehoava viiltely.
Sairas tapa, josta pyrin eroon.
Retkahduksia on tullut, mutta ei enää niin useasti kuin aiemmin.
Vielä joskus tulee se päivä, kun voin lopettaa.
Kun voin purkaa ahdistusta jollain muulla tavalla.
Kunpa se päivä tulisi pian.
En jaksa enää sitä ainaista salailua.
Ja jälkien peittelyä.

Pääsin kauan jonottamalleni lääkärille.
Tai psykologihan se on.
Ehkä tämä oli askel parempaan suuntaan.
Toivottavasti.