Ei haavat niitä repimällä parane

Voitko uskoa, että vasemmassa kädessä on ollut melkein 30 arpea?
Ja oikeassa lähes 50?
Vieri vieressä
Ne eivät enää edes näy.
Olen tyytyväinen siihen.
Ja siihen, että tajusin siirtyä muualle.
En tehnyt käsiin koskaan syviä haavoja.
Ne olivat vain pintanaarmuja.
Verrattuna nykyisiin.
Ei nykyisetkään ole niin hirveän syviä.
Kuin voisi parhaimmassa pahimmassa tapauksessa olla.

Mieleni tekisi sensuroida näitä tekstejä.
Miksi?
Jotta ihmiset eivät näkisi kuinka sairas olen?
Kuinka sairas mieleni on?
Jotta en itse näkisi kuinka sairas oikeasti olen.
Annan itselleni kaunistuneen kuvan oikeasta tilastani.
Kirjoitan tätä blogia itseni takia.
Purkaakseni pahaa oloa.
Joka ei kuitenkaan helpota, vaikka kirjoitan.
Vaikka yritän.
Ei se ainakaan pahasta ole.
Yrittää.

Helpompi kiertää totuus.
Kuin kohdata se.
En pärjää yksin, mutta en halua käydä läpi asioita.
Asioita, jotka painavat minua pohjalle.
Jotka saavat minut vajoamaan takaisin lähtöruutuun.
Jotka estävät minua elämästä.
Jos vain lopettaisin menneiden muistelemisen.
Unohtaisin kaiken.
Tiedän, ettei se ole mahdollista.
Mutta aina voi yrittää.
Jos vain alkaisin elämään.
Yrittäisin edes.

Tiedostan, että minulla ei ole kaikki hyvin.
Ei ole pitkään aikaan ollut.
Eikä todennäköisesti tule pitkään aikaan vielä olemaankaan.
Vaikka olen antanut itseni luulla niin.
Olen antanut muiden luulla niin.
Uskon, että aika moni on nähnyt sen kuoren läpi.
Niiden kulissien läpi, jotka olen yrittänyt pitää pystyssä.
Heikosti.
Tuloksetta.

Pelkään monia asioita.
Kulissien hajoamista.
Takapakkeja.
Pahaa oloa.
Romahduksia.
Kohtauksia.
Yritän toistaa itselleni, että ne kuuluvat elämääni.
Olen liian solmussa.
Itseni kanssa.
En usko, että minulla on tarpeeksi aikaa.
Selvittää kaikkia solmuja.
Suurimman osan ehkä kyllä.
Mutta en usko, että kaikkia.
Toivon toki, että pystyisin.
Sattuu vain liikaa.
Pystyn elämään näinkin.
Vaikkakin hieman heikosti.
Mutta elän kuitenkin.

Väliaikaista kaikki on vain

Onko nyt parempi olo?
Heitin pelastusköyden pois.
On.
Paljon parempi olo.
Vaikka ahdistaa.
Silti jotenkin tajuan, että näin on parempi.
Minulla on aikaa vielä rakastua.
Näin hänen kanssaan, että minussa on paljon kaunista.
En ole vain itse tajunnut sitä.
Hänen myötä tajusin.

Hänen myötä tajusin myös monia muita asioita.
Kuten sen, etten ole vielä valmis rakastumaan.
Kehenkään.
En ole valmis päästämään elämääni ketään uutta.
Ja sen, että jos alkuhuuman jälkeen ei tunne enää mitään toista kohtaan, on hyvä luovuttaa.
Luulin todella, että meistä tulisi jotain.
Toivoin ja olin iloinen tavatessani hänet.
Muutaman illan miettiessäni mitä oikeasti haluan, tajusin sen.
En halua vielä seurustella.
Enkä uskalla rakastua.
Nyt yritän jatkaa elämääni.
Ilman häntä.
Ilman sitä hymyä, jonka hän minun kasvoilleni toi.
Sitä tunnetta, kun on perhosia vatsassa.
Tai sitä iloa, jonka hänen kanssaan oleminen aiheutti.
Yritän löytää ilon jostain muualta.
Kyllä minä selviän.
Pelkään vain, että kun heitin hänet pois, tulen heittämään kaikki pois.

Olen tyytyväinen itseeni, että ylitin omat rajani.
Kysyin.
Ja menin kahville.
Elokuviin.
Kaikkialle mihin hän minut vei.
Nyt se kaikki on vain muisto..
En tule koskaan unohtamaan tätä.
Vaikka asiat eivät menneet, kuten haaveilin.
En voi syyttää muita kuin itseäni.
En vain voi pakottaa itseäni tuntemaan jotain, mitä en enää tunne.

Kiitos, anteeksi, näkemiin!

Suru tulee aaltoina.
Saattaa mennä päivä tai kaksi, etten mieti asiaa.
Sitten se taas iskee.
Mummia ei enää ole.
On vain nimi hautakivessä.
Muistot sydämessä.

Muistan sen mummin, joka hän oli ennen sairastumistaan.
Noin kolme vuotta sitten.
Kun kaikki oli vielä hyvin.
Sitten mummin kunto alkoi mennä askel askeleelta huonommaksi.
Sairaus vei elämän pikkuhiljaa.
Pala palalta.
Tiesin, että vielä tulee se puhelu.
Ilmoitus, että mummia ei enää ole.
Olin saanut valmistautua siihen ajatukseen kauan.
Mutta sitten kun se tieto tuli, kaikki se valmistautuminen oli vain pieni pehmennys siihen karuun totuuteen.
Nyt yritän vain toistaa itselleni totuutta.
Mummilla on nyt hyvä olla.
Sairaudet eivät enää kahlitse.

Kyynelten läpi yritän kirjoittaa tätä.
Minua sattuu.
Eilen hautajaisissa ahdisti.
En halunnut kohdata ihmisiä.
Jokainen halaus lohdutti, mutta samalla painoi minut syvemmälle.

"Olen kiitollinen sinulle näistä vuosista. Niitä ei tule enää lisää, mutta muistot on ja pysyy.
Jos voisin, tulisin halaamaan sinua vielä kerran.
Tulisin kertomaan kuinka ikävä minulla on ollut.
Mutta en voi.
En voi muuta, kuin pitää muistoasi tallessa.
Siellä, missä sitä ei voida viedä pois.
Pienessä ja särkyneessä sydämessäni.
Nuku rauhassa rakas mummi!"

Jonain päivänä tuuli vie pilvet.
Aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä suru on helpompi kantaa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!

Olen yksin ja tunnen kuinka kaikki särkyy taas

Minulla on paljon kerrottavaa.
Tyydyn kertomaan vain osan.
Minulla on paha olo.
Enkä voi pyytää apua.
En haluaisi.
Haluaisin selvitä yksin.
Kaikesta pahasta olosta.
Jos lopetan terapian, jaksanko yksin?
En tiedä.
Pakko kai se vain on jaksaa.

Tunnen taas kuinka ahdistus kietoo minut tiukkaan syleilyyn.
Ei päästä irti.
Ennenkuin olen tuhonnut taas itseäni.
Joten taas tein sen.
Tuhosin itseäni.
Pala palalta satuttaen.
Toivoen helpotusta.
Vapautusta.
Mistä?
Elämältä?
Ahdistukselta?
Itseltäni ja omasta maailmastani.
Toivon jälleen olevani jotain muuta.
Jossain muualla.

Milloin tulee minun aikani luovuttaa?

Annoin riippuvuudelle luvan.
Annoin luvan tuhota itseäni.
Kadun tätä aamulla.
Peitän kaiken laastarilla.
Olen kuin mitään ei käynytkään.
Kukaan ei edes välitä.
Ketään ei kiinnosta.

Olen yksin.
Tämän olon kanssa.
En saa apua keneltäkään.
En uskalla pyytää apua.

En kestä itseäni.
En kestä vartaloani.
Tällä hetkellä haluaisin olla joku muu.
Joku terve.
Hoikka.

Kaikki riistäytyi käsistä.
Päässäni naksahti.
Tuntui, etten kestä.
Että sekoan.
Kadotan otteen itseeni.
Se näkyy haavoina iholla.
Maalina kankaassa.

En voi perua uintia.
Nyt on liian myöhäistä.
Lupasin jo.

Ajelehdin sinne minne tie taas vie

Vilpitön katse.
Aito hymy.
Se ilo, jonka leikkiminen sai aikaan.
Minuunkin syttyi pieneksi hetkeksi ilo.
Olin onnellinen.
Ihana kummilapsi antoi muistutuksen onnellisuuden tunteesta, jota tavoittelen.
Jota kohti kurkotan joka päivä.
Joskus kyllä otan reilusti takapakkia, mutta sitten taas nousen.
Pienin askelin, mutta kuitenkin.

Tänään olisi tehnyt mieli tuntea taas kuinka terä rikkoo ihoa.
Tajusin, etten voi tehdä sitä.
Pyysin ystävääni uimaan ja hän suostui.
Nyt en ainakaan voisi viiltää.
En tiedä sitten, kuinka jatkossa pystyn olemaan ilman.
En voi aina kysyä jotakuta uimaan.
En voi aina turvautua ystäviini.
Lopettamisen pitää lähteä minusta.
Minulla itselläni pitää olla halu parantua.
Mutta entä kun en halua päästää terästä irti?
Enkä itse näe edes tätä kauheana ongelmana.
En kuitenkaan koskaan viillä niin syvälle, että vuotaisin kuiviin.
Olen aina pysynyt "kohtuuden" rajoissa.

Eniten mietityttää tuleva uintikerta.
Kun nyt on taas vaikeaa hyväksyä itseäni edes jotenkin.
On taas se vaihe, kun haluaisi piiloutua löysien vaatteiden uumeniin.
Ei voisi kuvitellakaan itseäni bikineihin.
Haluaisin vain kadota vilttien alle.
Näkymättömiin.
Mutta pakko kai se on pitää itsensä jotenkin elämässä kiinni.

Terapiassa aion vaihtaa psykologia.
En tule toimeen tämän nykyisen kanssa.
Ahdistaa vain, kun pitää kertoa kaikki jutut uudestaan.
Enkä ole varma onko tämä uusikaan yhtään sen parempi.
En tiedä mitä tehdä.
Asiat on hyvin, mutta sitten ne ei kuitenkaan ole.
Kun tarkemmin katsoo, mikään ei ole hyvin.
Ehkä annan sittenkin riippuvuudelle luvan.
Jos teen sinne, mihin kukaan ei huomaa.
Ja olen niinkuin mitään en olisikaan tehnyt.

Kertakäyttöelämää

Sisälläni on kaksi eri ihmistä.
Molemmat taistelevat voitosta.
Toinen haluaa tuhota ja toinen parantaa.
Tällä hetkellä tuhoava on voimakkaampi.
En tiedä kumpi voittaa.

En haluaisi tuhota itseäni.
En haluaisi aina ajatella negatiivisesti.
Pitäisi pystyä olemaan positiivisempi.
Olla tyytyväinen siihen mitä minulla on.
Eikä tavoitella kuuta taivaalta.
Ainut mitä haluan tavoitella on riippuvuuden hylkääminen.
Terän kahleista irrottautuminen.

En tunne ansaitsevani paikkaa terapiassa.
Haluan lahjoittaa paikkani jollekkin.
Jollekkin, joka apua oikeasti tarvitsee.
En edes tekisi mitään peruuttamatonta.
En ole itselleni vaarallinen.

Olen ottanut takapakkia.
Silti täällä vielä kuljen.
Joka aamu nousen uuteen päivään.
Mitä sitten, kun tulee päivä jolloin olen liian väsynyt nousemaan?
Kun olen valmis luovuttamaan?
Kun heitän elämänlangat pois käsistäni?

Tuhoan elämääni.
Itseäni.
Valitsen aina väärin.
Mutta kyllä minä pärjään.
Ainakin yritän pärjätä.
Minulta löytyy aina jostain lisää tahtoa.
Lisää voimia, jotta jaksan.
Hymyilen muille.
En näytä pahaa oloani.
Kukaan ei saa nähdä kuoren sisälle.
Koska minuun sattuu taas.
Aivan liikaa.

Lupaathan olla hiljaa jos kerron salaisuuden?

En ole koskaan tainnut kertoa kuinka elämääni on liittynyt syömisongelmat.
Tästä aiheesta ei ole helppoa kertoa.
Kai tämäkin on vain pakko tehdä.
Pakko kirjoittaa, että saan tämän asian käsiteltyä.
En kyllä usko, että tämä riittää.
Että muka pystyisin paremmin elämään.

Haluan kontrolloida syömisiäni.
Haluan tuntea sen nälän.
Sen tunteen, että hallitsen jotain itsessäni.
Sen, kun en ole syönyt pitkään aikaan ja keho huutaa ruokaa.
Olen monta kertaa yrittänyt oksentaa.
En ole vain pystynyt.
Vaikka tarvetta siihen olisi.

Pienenä söin joka aterialla mahani täyteen
Muistan, kun söin jotain makeaa.
Ei haitannut, vaikka söin mitä sattuu, milloin sattuu.
En muista missä vaiheessa makean syömisestä tuli vihollinen.
Kun söin karkkia, tunsin kuinka paisuin.
Muistan, kuinka en koskaan hallinnut sitä.
Aina syömisen jälkeen piti heti olla kuluttamassa ylimääräisiä pois.

Jos en päässyt liikkumaan, viilsin.
Mahaan.
Reiteen.
Kylkeen.
Mikä kohta silloin vain sattui ällöttämään.
Annoin itseni kärsiä syömistäni kaloreista.
Ylimääräisistä sellaisista. 

Minun piti juosta.
Liikkua.
Yrittää laihduttaa.
Kunhan vain en jäänyt paikalleni.

En ole vieläkään omasta mielestäni tarpeeksi hoikka.
Kaunis.
Sopivan painoinen.
Vieläkin teen sitä samaa, kuin aikaisemmin.
Kun syön makeaa, liikun.
Jos en pääse liikkumaan, viillän.
Pyörin vieläkin niissä samoissa ympyröissä.
Annan itseni vieläkin kärsiä.
En ole vuosien varrella edennyt tässäkään asiassa ollenkaan.

Ei minulla varsinaisesti syömishäiriötä ole koskaan ollut.
Tämä on vain minun keksimä juttu.
Muka "sairaus".
"Epätyypillinen syömishäiriö?" En usko.

Peiliin katsoessani näen lihavan ihmisen.
En ole koskaan nähnyt itseäni kauniina.
Sopivana.
En ole koskaan ajatellut, että joku voisi rakastaa minua.
Tällaisena kuin olen.
Toivon tietysti, että olen väärässä.

Ahdistaa.
Jos oikeasti haluaisin laihtua, olisin laihtunut jo.
Olisin ollut sopivan painoinen jo kauan aikaa.
Haluanko olla tällainen koko elämäni?
Näköjään.
Yritän tehdä asialle jotain, mutta aina sorrun.
Kerta toisensa jälkeen.
Käyn juoksemassa ja salilla.
Yritän syödä "terveellisesti".
Mikään ei auta.
Joudunko tyytymään tähän?
Ehkä.

Uimahallissa hävettää kävellä altaan reunaa.
Tunnen kuinka ihmiset tuijottaa.
Arvostelee.
Tunnen kuinka minua alkaa nolottaa.
Pelkkä olemassaolo kaduttaa.
Tekisi mieli lähteä pois.
Kadota.
Olla syömättä.
Niin kauan aikaa, että olisin laiha.

Tällä viikolla olen liikkunut joka päivä.
Olen käynyt juoksemassa ja kävelemässä.
Tuskaillut salilla yhteensä viisi tuntia kolmen päivän aikana.
Silti tunnen oloni lihavaksi.
Silti en voi pitää kun löysiä vaatteita.
Ettei kukaan näe mahaani.
Etten itse näe mahaani.
Loppuuko tämä koskaan?
Olenko joku päivä vielä sopivan painoinen?
Tyytyväinen itseeni kun katson peiliin?
Toivon, että joskus vielä voin käyttää minkälaisia vaatteita tahansa ja olla tyytyväinen.
Pystyisin kantamaan häpeämättä kehoani.

Kaipaatko koskaan takaisin?

Yläasteella mietin mikä minusta tulisi.
Se onnellinen, elämäniloa täynnä oleva tyttö.
Tulevaisuus täynnä unelmia ja haaveita.
Toiveita, jotka odottavat täyttäjää.
Mutta mikä minusta tuli?
Ihmisraunio.
"Ihminen" onton kuoren sisällä.
Olisinpa silloin osannut tehdä asiat toisella tavalla.
Olisinpa silloin tiennyt mikä minusta tulisi.

Minulla ei riitä voimat.
Haluan saada ripauksen sitä iloa, joka minulla on joskus ollut.
Sisälläni on vain tuska ja paha olo, joka haluaa tulla ulos.
Se ei katso aikaa eikä paikkaa.
Paha olo iskee milloin vain.
Missä vain.
Luulin, että olo helpottaisi edes vähäksi aikaa.
Nyt varsinkin, kun olen tavannut "pelastusköyteni".
Ei, olen tippunut kovaa sitä kuilua alas.
En ole ihan pohjalla, mutta lähellä kuitenkin.

Tänään taas luovutin itseni riippuvuudelle.
 Tein sen saman, minkä olen tehnyt liian monta kertaa aikasemminkin.
Suihkun aikana jalkaa kirveli.
Tunsin kuinka vesi valui haavaan aiheuttaen säkenöivän kivun.
Kivun, joka säteili koko vartaloni läpi.
Olisi tehnyt mieli huutaa.
Lujaa.
Suihkusta tullessani olin kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Aivan niinkuin aina.

Olen muuttunut rohkeammaksi.
Menen paikkoihin, joihin en olisi koskaan uskonut meneväni.
Tapaan uusia ihmisiä.
Teen uusia asioita.
Samalla kuitenkin olen muuttunut herkemmäksi.
Särkynemmääksi.
Aivan kuin pelkkä kosketus särkisi minut.
En haluaisi olla tällainen.
Jos tietäisin, kuinka voisin muuttua, muuttaisin itseni.
Olisin jo muuttunut.

Hengitän, mutta olenko siltikään elossa?

En jaksa hymyillä.
Enkä olla sosiaalinen.
Haluan vain kadota.
Nukkua.
Pitkään.
Niin kauan, kunnes olen taas kunnossa.
Niin kauan, kunnes pystyn taas elämään.
Haluan nukkua tämän pahan olon pois.
Tämän tyhjyyden.

En jaksa tavata ketään.
En jaksa tehdä mitään.
Käperryn sohvannurkkaan pieneen sikiöasentoon.
Ja yritän selviytyä.
Olen kutistunut pieneksi.
Luulen, ettei tässä kyse ole ainoastaan mummin kuolemasta.
Tässä on jotain muutakin.
Jotain, mitä en itse tiedä.

Minun ei pitäisi ehkä olla olemassa.
Olinko vain suuri väärinkäsitys, virhe?