Väärää tietä harhaan kilpaa kuljettu

En tiedä onko tämä totta

vai olenko unessa.

Jokin minussa käskee tekemään asioita

joita en itse haluaisi.

Näen omia,

kuvittelen asioita.

En hallitse enää mieltäni,

itseäni,

ajatuksiani.

Tänään kahden poissaolokohtauksen saattelemana tajusin,
etten tiedä enää mitä tehdä.

Aikaisemmin poissaolokohtaukset on tullut tilanteissa,
joissa minua on ahdistanut joku.
Tai olen nukkunut liian vähän.
Monesti on myös ollut tilanteita, joissa ei ole mitään normaalista poikkeavaa.
Kohtaus vain iskee päälle.

Tänään molemmat kohtaukset tulivat yllättäen.
Varoittamatta.
Ilman ennakko-oireita.

Näen edelleen omituisia unia.
Unia, joista en ole varma onko ne tapahtuneet oikeasti.
Näen niin todentuntuisia unia, etten ole varma yrittääkö alitajuntani kertoa jotain.

Sekoan,
ellen ole jo seonnut.

Olen vain joukko keskeneräisiä lauseita.
Sanoja, joita ei sanota.
Avunpyyntöjä, jotka eivät koskaan tule kuulluksi.

Voisin luovuttaa.
Toteuttaa sairaat ajatukseni.
Siirtyä sanoista tekoihin.
Jollain tasolla olen tavallaan luovuttanut jo.

Olen vain niin väsynyt.
Nukkuminen ei auta.
Selän takia en saa nukuttua oikein missään asennossa.
Olen väsyneempi aamulla herätessäni, kuin nukkumaan mennessä.

Mikään ei ole enää itsestään selvää.

Valot sammuu huoneista.
Pikkuhiljaa koko talo on pimeä.
Vain katulamput valaisee muuten niin synkkää ulkoilmaa.

Istun huoneeni lattialla.
Tyyny sylissäni.
Peitto harteillani.
Paleltaa.
On paha olo.

Teen jotain mitä kadun myöhemmin.
Annan terän tehdä tehtävänsä.
Annan sen viedä tämän olon pois.
Mutta se ei enää auta.
Se ei enää tuntunut miltään.
En osaa enää tätäkään.
En osaa viiltää enää tarpeeksi syvälle.
En pysty enää siihen.
Olen epäonnistunut monessakin asiassa.

En osaa nukkua.
Väsyttää, muttei niin paljoa, että nukahtaisin.
Sattuu, en jaksa enää syödä buranaa kun sekään ei enää auta.
En saa vahvempia kipulääkkeitä, koska ne aiheuttavat riippuvuutta.
Ihan sama, ajattelen.
Kunhan saisin unta.
Ei ole paljoa pyydetty.

Itseinho on valtava.
En halua sanoa ääneen mitä voisin itselleni nyt tehdä.
Viikonlopun aikana olen syönyt liikaa.
Olisin pärjännyt ainakin puolet vähemmällä.
Yli puolet on ollut turhaa.
Ensi viikolla tiukemmin.
Enemmän lenkkejä.

Nyt se alkaa taas.
Minusta tulee pienempi, jotta voin olla tyytyväinen itseeni.
Ällötän itseäni, kun katson peiliin.

Haluan tehdä itselleni jotain.
Aion tehdä itselleni jotain.

Haluan nukahtaa.
Kuihtua pois.
Näkymättömiin.
Tavoittamattomiin.

Kaiken jälkeen jäljelle jäi vain tyhjyys.
Katuvalojen syttyessä ja illan hämärtyessä kauhea tulee käymään.
Se tunkeutuu ilmastointiputkista sisälle takertuen olemattomaan ihmiseen.
Ihmiseen, joka lakkasi tuntemasta.

Lukemattomat taistelut kauhean kanssa päättyivät aina samalla tavalla.
Maaliksi kankaalle.
Tänään on se sama taistelu käynnissä.
"Kumpi voittaa, historia vai tulevaisuus?"

Sirpaleista koottu

Vaikka hymyilen, sisälläni on silti koko ajan suuri möykky.
Jos osaisin, itkisin sen ulos.
Vuodattaisin sen jotenkin pois, jotta olisi helpompaa.
Jotta pystyisin elämään ilman jatkuvaa kylmyyttä sisälläni.

Voisin yrittää jo tänään.
Rikkoa lupauksen.
Paranen kuitenkin, ajattelen.

Haluan repiä itseni rikki siruilla,
jotka peilin hajoamisesta leviävät lattialle.

Mutten kuitenkaan tartu niihin sirpaleisiin, jotka minut voisi nostaa täältä.
Leikittelen vain ajatuksella.
Vai leikittelenkö?

Ei riitä askeleet taittaa matkaa mun

Turhautuminen.
Päällimmäinen ajatus.
Kipu ja kivun lopettaminen.
Seuraava ajatus.

Keinot alkavat olla lopussa.
Haluaisin nukkua tänä yönä.
Koskaan ei ole ollut näin vaikeaa nukahtaa.
Tuntuu, kuin olisin juonut pannullisen kahvia.
Ei väsytä yhtään.

Otan tramalin helpotuksen toivossa.
Otan neljännen ketipinorin, tavoitteena nukahtaminen.

En tiedä enää mitä tehdä.
Nyt, pyydä apua...

Et voi pelätä sitä mitä sä et nää

Pelko nakertaa sisältäpäin.
En tiedä pelkäänkö turhaan.

En osaa kuvailla pääni sisäisiä tunteita.
En saa niitä sanoiksi.
Luovutan.
En jaksa enää yrittää.

Laitan kuulokkeet korville.
Valitsen ensimmäisen kappaleen mikä tulee vastaan.
Käännän äänenvoimakkuuden täysille.
Yritän hiljentää ajatukset kuuntelemalla musiikkia.
En halua ajatella mitään.
Annan vain musiikin tulla korvien kautta ja täyttää ajatukseni.
Yrittää nauttia musiikista, vaikka se tässä tilanteessa onkin melkein mahdotonta.

Toivon, että pelkään turhaan.

Oon pitänyt kaiken takana. Kuvitellen, ettei huomenna, edessä oo se kaikki ihan samana

Pelkään herätä aamulla.

Pelkään uutta päivää.

Onko se samanlainen kuin edellinen?

Yritän unohtaa,

poistaa sen mörön,

pääni sisältä, sängyn alta.

Tiedän itsekin,

etten pysty unohtamaan.

Esitän, etten muistaisi.

Että olisin jo unohtanut.
Että vajaa viisi vuotta on tehnyt tehtävänsä.
Olisin painanut sen mieleni perukoille.
Sinne koloon, johon en koskaan enää katso.

En ole terve.
Enkä varsinkaan ole unohtanut.
En läheskään.
Onnellisuutta kohti kurotan itseäni joka päivä.
Yritän parantua.
Voin vielä joskus sanoa olevani onnellinen.
Aidosti onnellinen.

Nyt se tuntuu utopiselta.
Että joskus en tuntisikaan näin syvää pahaa oloa.
Että joskus en enää tarttuisikaan terään sen olon vallitessa.
Että joskus voisin aidosti iloita siitä, että elän.
Se on vasta jossain tulevaisuudessa.

En pääse läpi näiden kilpien

Perfektionismi.
Ajatuksena niin kauhea.
Kun se alkaa jylläämään, kukaan ei pysty estämään minua.
Ei, vaikka kuinka yrittäisi.

Vihaan kroppaani.
Aion tehdä mitä tahansa, jotta jäljelle ei jää mitään, mikä ällöttäisi.

Haaveilen siitä, että painaisin ainakin kuusi kiloa vähemmän.
Haaveilen pienemmästä mahasta.
Pienemmistä reisistä.
Käsivarsista.
Siitä, että solisluut näkyvät selvästi.
Kaikkea en edes kehtaa sanoa ääneen.
Pysyköön ne sairaina ajatuksinani.
Vain pääni sisällä.

Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa

Askel
Toinen 
Kolmas
.
.
.
Sattuu,
ihan sama.
Pakko jaksaa.
Pakko jatkaa.
En voi olla jaksamatta loppuun asti.

Tuntuu, kuin joku työntäisi puukon kylkiluiden välistä.
Tänään söin aivan liikaa kaikkea kiellettyä.

No, huomenna paremmin.
Kunhan en montaa kertaa lipsu.
Olen kuitenkin aika hyvin jaksanut yrittää tällä viikolla.
Kunhan tämä lähtee kunnolla käyntiin, niin sitten tätä ei voi enää lopettaa.

Haluaisin opetella oksentamaan kaiken kielletyn pois.
Silti en kuitenkaan halua oppia.
Helpompaa olisi olla syömättä mitään kiellettyä.

Mietin, että mikä minussa on, joka jaksaa jatkaa.
Juoksen sen saman lenkin, päivästä toiseen.
Lenkkareita solmiessani tiedän tasan tarkkaan mitä on tulossa.
Maitohapot jyllää loppuvaiheessa jaloissa ja tuntuu, ettei henki kulje kunnolla.
Tekisi mieli luovuttaa.
Jäädä paikoilleen ja huutaa.
Silti menen joka päivä uudestaan.

Hän on piirtänyt viestin karttaan, siellä lukee "vie minut turvaan"

Kukaan ei tiedä.
Ei osaa aavistaa.
Mitä pääni sisällä liikkuu.
Mitä ajattelen.

Ulkoapäin näytän rauhalliselta, mutta sisälläni myrskyää.
Joskus toivon, että joku tietäisi.
Joku pystyisi lukemaan ajatukseni.
Osaisi tarjota apua ilman, että pyydän sitä.

En osaa enää sanoa.
En edes kuiskata.
Pyytää, apua.
Sanana niin pieni.
Niin helppo olisi sanoa, mutta ei.
Se takertuu kurkkuun.
Joka kerta.

Tänään en taaskaan pyytänyt apua. vaikka olisin sitä tarvinnut.
Taistelin sen pahan olon läpi.
Ilman terää.
Vaikeaa se oli.
Ja tulee olemaan jatkossakin.

"Tahtoisit sammuu, mut uni ei tuu.

Otat sun lääkkeet mut ne ei auta.

Mikä se voima on, joka kuitenkin aina aamuisin,

sinut jaksaa herättää?"

Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita

Vihdoin minulla on motivaatiota.
Haluni laihtua ei ole koskaan ollut näin suuri.
Minusta tulee pieni.
Pienempi.
Pienin.


Heräsin 5.15 tänä aamuna.
5.30 olin jo kiertämässä vajaan tunnin lenkkiä.
Toistan sen joka päivä.
Illalla käyn kuuden kilometrin lenkillä.
"On pakko laihtua.
Et voi jatkaa tuollaisena.
Laihdu.
Älä idiootti syö enempää!"

Pyrin syömään vähän ja säännöllisin väliajoin.
Niin, ettei tarvitse sortua ahmimaan suuria määriä.
Pysyn kohtuuden rajoissa.
Ei liian paljon eikä liian vähän.

Tällä kertaa onnistun.
On pakko onnistua.
Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tuntuu, etten ole oikeassa kehossa.
On vaikeaa elää näin.
Peiliin katsoessani näen itseensä kyllästyneen tytön.

"Oot hyvä just tollasena"
"Ei siun tartte laihduttaa ollekaa"
En ole samaa mieltä.
Tuskin koskaan.

"Oon vuokralla mun kehossa.

Asunnon maksan ruokapalkalla,

maali rapisee, seinät lohkeilee.

Kuka korjaa?"