Miksi onnesta puhutaan niinkuin jostain riskistä?

Tapasin tänään taas pienen tytön.
Käveltiin yhdessä bussipysäkiltä pois.
Hän kertoi minulle elämäntarinansa.
Meinasin alkaa itkemään.
Kuinka noin pieni lapsi on voinut kokea noin paljon?
Keskustelun aikana tajusin kuinka tärkeää on nauttia tästä hetkestä.
Tästä elämästä.
Kuinka hetkessä voi menettää kaiken.
Kuinka joutuu olemaan yksin.
Joutuu taistelemaan saadakseen edes vähän rakkautta ja huolenpitoa.
Kokemani asiat ovat vain pieni osa tuon tytön kokemasta.
Hän tulee aivan varmasti selviämään tästä elämästä.
Kaikista vastoinkäymisistä.
Hän on selviytyjä.
Toivon, että hän pystyisi käyttämään tulevaisuudessa menneisyyttään voimavarana.
Toivon, että hän ei takerru menneisyyteen, niinkuin minä tein ja teen.
Kunpa voisin itse olla noin rohkea.
Kertoa tuntemattomille elämäntarinani.

Ympärilläni on paljon selviytyjiä.
Miksi en itse osaa elää menneisyyteni kanssa?
Miksi tunnen itseni häviäjäksi?
Surkeaksi ihmiseksi?

Minulla on muistoja.
Niin hyviä, kuin pahojakin.
Ne ovat muokanneet minua tällaiseksi kuin nyt olen.
En ole sama ihminen kuin ennen, enkä tulevaisuudessa ole sama ihminen kuin olen nyt.
Muutun koko ajan.
Ympäristön ja ympärillä tapahtuvien asioiden johdosta.
Joistain tehdyistä asioista olen ylpeä; saavutuksista ja opituista asioista.
Olen tehnyt virheitä.
Osa tehdyistä virheistä on opettanut minua.
En ole tehnyt samaa virhettä toista kertaa.
Mutta sitten valitettavasti on niitäkin virheitä, joita teen.
Usein.
Toistuvasti.
Virheistä pitäisi oppia.
Miksi en opi?

Olen ollut hölmö.
Ajattelematon.
Sisältä kylmä, mutta kuitenkin niin herkkä ja haavoittuvainen.
Olen kasvattanut vuosien varrella itselleni kuoren.
Kuoren, jonka läpi ei pääse kukaan.
Kuoren, jota yritän pikkuhiljaa hajottaa.
Jotta tuntisin edes jotain.
Jotta en esittäisi enää.
Kyllä se kuori vielä joku päivä hajoaa.
Josko sitten olisi minun aikani olla onnellinen?
Joko sitten voin sanoa "selvisin!"?