Kiitos, anteeks, näkemiin!

Laulan Kaija Koon Kaunis, rietas, onnellinen- kappaletta.
Minua alkaa itkettää.
Vielä joskus olen sellainen.
Kaunis, rietas, onnellinen.
Jonain päivänä vielä voin samaistua täysin kappaleen sanoihin.
Mutta sitä ennen jäljelle ei jää enää sanottavaa, joten tämä oli tässä.

Pitkä ja kivinen tie on taivallettu eikä vieläkään näy maaliviivaa.
Sitä kohti olen tarpomassa joka päivä hitain, haurain mutta varmoin askelin.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut näin monta lukijaa mukanani.
En olisi jaksanut ilman lukijoita näinkään pitkälle.

Haluaisin jatkaa vielä.
Kirjoittaa tätä blogia, mutta minulla ei ole enää asiaa.
Jätän tämän nyt ainakin toistaiseksi.
Kiitos, että olette olleet mukana näinkin pitkän ajan.

Kun kaikki on sanottu, se tie päättyy

Hei! Et tunne minua enkä minä sinua, mutta minun on pakko kirjoittaa tämä.
En muista kasvojasi, muistan vain ruumiinrakenteesi ja ikäsi.
Olit vanhahko ja ylipainoinen.
Olit humalassa sinä päivänä.
En tiedä käytitkö lisäksi vielä jotain aineita.

En ymmärrä miksi kävit kimppuuni.
Miksi löit 12-vuotiasta lasta, joka ei tehnyt mitään.

Ei provosoinut sinua, ei yllyttänyt, ei mitään.
Olin vain ostoksilla, ostamassa uusia vaatteita.
Matkalla bussille.
 Matkalla kotiin.

Sinä pilasit minun päiväni.
Minun elämäni.

Aiheutit minulle paljon pahaa oloa teollasi.
En tiedä oletko yhtään miettinyt sitä päivää.
Vai oliko se vain päivä muiden joukossa?
Päivä, jolloin joit alkoholia ja olit ehkä kotimatkalla sinäkin.
Toivon, että joskus edes muistaisit.
Että se jossain vaiheessa palaisi mieleen ja sävähdyttäisi sinua.
Toivon, ettet vain ole unohtanut mitä teit.

Pääsit kuin koira veräjästä.
Et joutunut vastuuseen teostasi.
 Kukaan ei saanut tietää siitä.
Olin liian rikki, jotta olisin voinut kertoa kenellekkään.
En uskaltanut puhua.
Pelkäsin, että minua syytetään siitä.
Suojelin muita vaikenemalla itse.

Raapaisit minua kun rimpuilin irti otteestasi.
Joka päivä joudun näkemään jäljen ja muistamaan sen päivän.
Sen, joka muutti minut lopullisesti.
 Minun on pitänyt valehdella kavereillenikin siitä jäljestä.
”Mikä toi on?” 
En muista tai en tiedä on ollut vastaukseni. 
Vaikka tiedän liiankin hyvin. 
Sinä sen aiheutit.

En ole koskaan juossut mitään niin lujaa karkuun kuin silloin juoksin.
Pelko sai vallan.

Tekosi oli minulle liikaa.

Tekosi olisi kenelle tahansa liikaa.
Tuhosin itseäni erilaisilla tavoilla sen jälkeen.

Rankaisin itseäni siitä, etten pystynyt tekemään mitään.

Onko se oikein, että 12-vuotias joutui pelkäämään kadulla liikkuessaan?

Että tuhosin itseäni rangaistukseksi siitä, etten osannut tai pystynyt tekemään mitään.

Olin avuton siinä hetkessä, kun kävit päälle.

En uskaltanut edes huutaa apua, koska lamaannuin.

En ole pystynyt puhumaan teostasi ääneen.
Pelkkä ajattelu saa minulle aikaan pahan olon.

”Millä tavalla hän kävi kimppuun?” 
Minua alkaa oksettaa, itku nousee kurkkuun ja haluaisin sanoa, mutten ole tarpeeksi vahva. 
Tiedän, että se auttaisi jos pystyisi sanomaan, mutten vain saa sanaa suustani. 
Jähmetyn paikoilleni ja hengitän syvään peittääkseni pahan olon.
Sen pahan olon, jonka sinä minuun jätit.

Ja tätä kirjettä kirjoittaessakin muistan edelleen sen päivän ja ne samat tunteet jotka silloin oli.

Sen saman tuskan, joka silloin vallitsi.

En ole unohtanut, vaan muistan ehkä liiankin hyvin.

Ja toivon, että pääsisin pian yli.

Että unohtaisin sinut ja sinun kaamean tekosi.

Et ole kyynelteni arvoinen.

Et pahan olon arvoinen.

Et ole minkään arvoinen minun elämässä.

Olit vain sen pienen hetken kiinni minussa.
Ihan kirjaimellisesti kiinni.

Olen vihainen sinulle siitä. En saa varmaan koskaan tietää, miksi?

Miksi juuri minä?

Olen syyttänyt itseäni siitä päivästä lukemattomia kertoja.

Olen miettinyt, että jos en olisi kävellyt siitä juuri silloin.
Jos olisin lähtenyt minuutin myöhemmin.

Jos en olisi lähtenyt sinä päivänä kaupungille.

Kaikki olisi nyt toisin.

Kaikki olisi hyvin.

Olisin nyt onnellinen.

Eläisin haaveilemaani elämää, ilman tätä taakkaa harteillani.

En olisi välttämättä koskaan tuhonnut itseäni.

Ollut niin pohjalla kuin silloin olin.

Olen vihainen sinulle.

Pilasit lapsuuteni.

Ala-asteen 6.luokan kevät meni piloille sinun takiasi.

Muut olivat iloisia päästessään ala-asteelta pois.

En osannut iloita.

Toisilla oli kevätjuhlassa mekko päällä, minulla oli pitkät housut ja huppari, koska häpesin itseäni.

Häpesin jälkiä käsissä.

Jälkiä, jotka sinä teollasi aiheutit.

Jälkiä, joita ei saa pois, vaikka haluaisin.

Sinun takiasi minun piti opetella pärjäämään yksin.

Sinun takiasi jouduin kantamaan sellaista taakkaa, jota kenenkään 12-vuotiaan ei pitäisi koskaan kantaa.

Olen kantanut sitä taakkaa jo viisi vuotta.

Viisi pitkää ja tuskaisaa vuotta.

En haluaisi olla väkivaltarikoksen uhri.
Kukapa haluaisi.

Sinun kaltaisiasi kusipäitä ei saisi liikkua vapaana.
Ties vaikka olisit satuttanut toista lasta minun jälkeeni.

Tai vaikka en olisikaan ollut ensimmäinen lapsi, jota vahingoitit.

Sen päivän johdosta minulle tuli lukemattomia kertoja poissaolokohtauksia.
Jälkeenpäin olen saanut tietää, että se on ihan normaalia kokemani jälkeen.

Olin helpottunut, kun en ollutkaan tulossa hulluksi.

Ja vielä vihaisempi sinulle siitä, että olit aiheuttanut ne.

Olen miettinyt, että jos joskus saisin tietää kuka olet, mitä tekisin.

Antaisinko tämän kirjeen sinulle vai en?

Aikoisin ainakin kertoa, kuinka paljon minua satutit.

Ja kuinka paljon olisin halunnut, että olisit jäänyt kiinni.

Muttet jäänyt ja siitä voit kiittää vain minua.

Silloin niin viatonta lasta, joka pelkäsi liikaa.

Lopuksi voin vain todeta, että toivon joka päivä unohtavani sen mitä teit.
Pystyisin sanomaan, että olen kääntänyt tekosi voimaksi.
Minusta on tullut vahva sen johdosta.
Ja kaikista eniten toivon, että voisin unohtaa sinut.
Et ole enää minkään arvoinen minulle.

Paha saa aina palkkansa

Torstailta.
Koko päivä on ollut yhtä taistelua.
En löydä asentoa, jossa selkään ei sattuisi.
Lääkkeet on kaukana.

On kylmä.
Jäädyn tänne.Iso osa minussa haluaa pois, pieni osa haluaa jäädä.
Päätän jäädä.

Lopulta pääsen pois.
Kävely on tuskaa.
En saa hengitettyä syvään.
Sattuu.
"Älä ajattele sitä, niin se menee ohi"
Vaikea olla ajattelematta.

Olen selvinnyt pahemmastakin, joten miksen tästäkin.                                                                           
Kävelen sukulaiseni luo ja yritän hymyillä kivun läpi.
Onneksi hän ei huomannut mitään.

Pääsen ottamaan lääkkeeni.
Olen helpottunut.
Selvisin tästä päivästä.

En osaa kieltäytyä ruoasta, vaikka kello on melkein 23.
Nälkä möyrii mahanpohjassa.
Olisin pystynyt odottamaan aamupalaa.
Syön vajaan lautasellisen ruokaa ja kaduttaa heti.
Miksi en vaan osaa sanoa ei?

Puhumme vähän aikaa.
Alkaa väsyttää.
Haluaisin nukkua, mutten kehtaa vielä toivottaa "Hyvää yötä".
Käyn siellä niin harvoin, enkä halua tuhlata sitä aikaa nukkumiseen.
Jossain vaiheessa kuitenkin on pakko käydä nukkumaan.

Selällään maatessani yritän hengittää syvään.
"Voi paska", totean.
Ei taas.
En jaksa taistella enää selkäni kanssa.
Eikö sitä saa kerralla kuntoon?

Lopulta pitkän päivän uuvuttamana nukahdan väsyneenä, mutta onnellisena paksun peiton alla.
Nukun sikeästi siihen saakka, kunnes herään ikkunasta loistavaan valoon.

Nousen sängystä ja menen vessaan.
Peilistä katsoo oloonsa väsynyt minä.
Kuinka monesti minun pitää antaa itselleni anteeksi, etten ehkä jaksa niin hyvin kuin muut?
Mitä se on kun on henkisesti ja fyysisesti terve?
En tiedä saanko sitä koskaan selville.

Eilen olin kyvytön tekemäään mitään.
Olen vain istunut ja makoillut.
Kerännyt voimia, jotta jaksan tänään mennä lenkille.
Kuinka saisin tämän kierteen poikki?
Sortuminen helpottaisi edes vähäksi aikaa.

Puolet minusta on muualla

Istuessani kylmällä asfaltilla pääni painettuna polviin, totuus iski vasten kasvojani.
Olen heikko.
En pärjää yksin.
Eniten häiritsee, etten tiedä miksi tunnen näin.
Miksi aina vajoan siihen samaan?
Enkö voisi vain nauttia olostani.
Siirtää ajatukset pahasta pois.
Tiedän mikä sen on aiheuttanut.
Mistä lähtien se on ollut minussa.
Mutten tiedä, kuinka saisin sen pois.
Kuinka voisin jättää menneisyyteni vihdoin taakseni ja keskittyä elämään.

Haluaisin rakastua.
Haluan käpertyä turvallisen ihmisen kainaloon ja kertoa, että välitän.
En tiedä uskallanko sitoutua.
Haluaisin uskaltaa.

Katson kateellisena muita, joilla on kumppani.
Ja sitten olen minä, joka ei ole kenenkään.
Minulla ei ole ketään, jota rakastaa.
Joka rakastaisi takaisin.
Jonka vierestä heräisi aamulla ja sanoisi, rakastan sinua.

En osaa kuvitella itseäni kenenkään tyttöystäväksi.
En ole valmis vielä.
En, ennenkuin osaan rakastaa itse itseäni.

Ehkä en tarvitse sittenkään ketään.
Jos pystynkin pärjäämään omillani.

Lopulta voisin vain todeta, "pärjään ehkä sittenkin yksin"

Tästä alkaa se mihin kaikki loppuu

Joka päivä ulkona on yhtä harmaata.
Vettä sataa ja ilma viilenee.
Kohta on kesäkuu, mutta sää ei ole enää sen oloinen.
Haluan kesän takaisin.
Haluan lämmön takaisin.

Päivissäni on jotain, joka minua häiritsee.
Ahdistaa joka ilta.
En saa ajatuksista kiinni.
Pitäisi osata päästää menneistä irti, mutta en osaa.
Haluan, mutten pysty.
Täytyy yrittää kovemmin.
Kertoa mikä mättää.
Ja ehkä sitten uskallan pyytää apua.

Kädet ilmaan

Joskus kun olen yksin,
palaan siihen päivään.
Siihen, joka muutti minut.
Pysyvästi.
Lopullisesti.

Tänäänkin palasin siihen päivään.
Olin ajatuksissani taas se lapsi, joka oli vain matkalla kotiin.
Hän ei osannut aavistaa, että sinä päivänä hänen elämänsä tulisi muuttumaan.

Palaan mielessäni niihin tunteisiin, joita silloin koin ja säikähdin kuinka elävästi muistan ne.
Halusin liian äkkiä liian paljon.
En osannut kuunnella itseäni.
Toivoin, että olisin päässyt helpolla.
Nyt vasta tajuan, etten ole tarpeeksi valmis käsittelemään tätä.

Ja silti uskallusta vailla

Vanhat muistot palasivat mieleeni.
Liian vahvasti, repien auki melkein arpeutuneita haavoja.
Nyt olisi hyvä aika alkaa käsittelemään tätä asiaa.
En voi.
En pysty.
En ole vielä tarpeeksi vahva.

Sisälläni elää vieläkin se 12-vuotias lapsi, joka haluaisi vaan unohtaa.
Päästää menneistä irti.
Vapautua vihdoin siitä valtavasta taakasta, jonka alla on kaikki nämä vuodet kulkenut.

"Heikko kohta, se kipeä josta on kiellettyä multa kysyä"
Älä kysy.
Älä pakota muistamaan.

Kysyt kysymyksen.
Jäädyn totaalisesti.
En pysty sanomaan mitään.
Nielen itkua.
En halua puhua siitä vielä, on ainut mitä sanon.

Vilkaisen kättäni.
Hento, valkoinen jälki.
Hän jätti pysyvän jäljen käteeni.
Joka päivä joudun näkemään sen.
"Hulluksihan tässä tulee."

En tiedä mitä pitäisi tehdä...?

Mä haluun jättää sen kaiken taaksepäin

Viisi vuotta sitten kaikki alkoi.

Vahingoitin itseäni ensimmäistä kertaa.
Yritin työntää itseäni kavereiden seurasta pois.
Kaikki tilanteet ahdisti, enkä tiennyt miten päin olisin.

Sinä päivänä unohdin kuinka hengitetään.

Kauhea iski kyntensä minuun, eikä päästänyt irti.
Ei, ennenkuin keksin tavan päästä hetkeksi sitä karkuun. 

Tavan, jota en edes kehtaa sanoa ääneen.

En kirjoittanut siitä päivästä mihinkään.

En päiväkirjaan.

En puhelimen luonnoksiin.
En halunnut kenenkään tietävän.
Kenenkään saavan sitä selville mistään.
Olin kuin mitään ei olisikaan tapahtunut.
Elin monta vuotta niin.
Työnsin sen taka-alalle.
Samaa aikaa kuitenkin syytin itseäni. 

Rankaisin itseäni siitä.

Jos vain olisin osannut kertoa.

Jos olisin uskaltanut kertoa jollekkin.

En ehkä olisi ollut niin rikki kuin olin.

Niin syvässä kuopassa.

Tänään, viisi vuotta myöhemmin.

Asiat menee aina välillä tiukkaan solmuun.

Niin tiukkaan, ettei niitä saa auki ilman, että jollain tavalla tuhoan itseäni.

Välillä tekee mieli rikkoa itseäni.
Tehdä se, minkä aina ennenkin pahan olon vallitessa.

Silti olen mennyt paljon eteenpäin.

Olisi ihme, jos viidessä vuodessa ei olisi tapahtunut mitään.

Silti välillä tuntuu, etten ole edennyt mihinkään.

Olen vieläkin lähtöruudussa.

Minun pitäisi vaan ymmärtää, että asioiden purkaminen on hidasta touhua.

Varsinkin, jos niitä on pitänyt niin monta vuotta sisällään, eikä niitä osaa tai halua sanoa muille.

 Myöhemmin olen tajunnut, ettei se mitenkään voinut olla minun vikani. 

En tehnyt mitään väärää.

Enhän?

Olin vasta lapsi.
Lapsi, joka sen jälkeen yritti pitää itsestään huolta.
Lapsi, joka yritti selvitä yksin sen kauhean painavan taakan kanssa, mutta lopulta taakka oli kuitenkin liian raskas kannettavaksi.
Lapsi murtui sen alla.
Pikkuhiljaa muistot alkoivat tulvimaan mieleeni.
En enää osannut työntää niitä pois.
En ollut enää niin taitava.
Joten pyysin apua.

Ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pystyin luottamaan johonkin niin paljon.

Näytin jäljet.

Välillä olen miettinyt kannattiko se.

Kannattiko kertoa?
Olisiko helpompaa, jos kukaan ei tietäisi?

Olisi helpompaa, jos olisin kertonut jollekkin viisi vuotta sitten.

Silloin, kun asia oli ajankohtainen.
Ei se enää hyödytä mitään jos kerron.

Kyllä se keventää vähän, muttei se silti poista sitä tuskaa minkä se aiheutti.

Ei poista sitä kipua, mikä sisälläni oli ne monet vuodet.
Silloin kun olin vasta lapsi.

Raastava kipu, jolle ei näy loppua.
Lukemattomat turhautumisen kyyneleet oikeaa asentoa etsiessä.
Valvotut yöt vastaan nukutut yöt.
Kuinka kauan pitää vielä jaksaa?
Milloin voin sanoa, etten jaksa?
Milloin joku kuuntelee ja uskoo mitä sanon?

Pikkuhiljaa alkaa turhauttamaan.
Ajoittaisen henkisen piinan lisäksi pitää kärsiä vielä fyysisestikin.

Hermot alkaa olla lopussa.
Jaksaminen lähenee päätepistettä.
Tai minun tapauksessani alkupistettä.
Sitä, minne en halua enää palata.
Liu'un koko ajan hitain, mutta varmoin askelin lähtöviivalle.
Ja ympyrä sulkeutuu.

Kuiskaa kovempaa

Tuijotan hiipuvaa liekkiä
Joka kuitenkin jaksaa lämmittää
Palelevaa ihmistä
Tyttö hiljaa toivoo, kuiskaten ilmaan, apua
Toivoen, että joku jossain kuulisi sen ja pelastaisi
Auttaisi ennen kuin tyttö on taas kaukana ja kuorensa sisällä

Toivonkipinä paremmasta huomisesta on olemassa
Jossain tuolla on parempi huomen
Tyttö on taas hävittänyt sen
Hän yrittää etsiä sitä, mutta turhaan
Etsinnät vievät joka kerta tyttöä kauemmas
Toivonkipinä ehtii sammua
Jolloin jäljelle jää vain tuhkaa ja ikävää

Annoin tän kaiken tapahtua

Kyyneleet kätketään lattiarajaan
Listojen taakse
Sinne, minne kukaan ei osaa katsoa
Kaikkien ulottumattomiin

Pienessä mielessä
Jossain kaukana
Lapsen viattomuus
joka on tahrautunut
jo kauan aikaa sitten
eikä hän sitä itse ymmärrä
Ei halua ymmärtää

Hänet on rikottu
Särjetty
Moniin sirpaleisiin
Kaikkia ei löydy
Hänestä ei tule enää samanlaista
Onko se hyvä vai huono asia
Sitä ei kukaan tiedä
Ei edes hän vaikka haluaisi

Hän yrittää selvitä
Päivästä toiseen
Viikosta toiseen
Milloin hänen elämästä tuli selviytymistä?

Ratsastin aallon harjalla ja se hiipui

Vähän aikaa olin hetken viemää.
En miettinyt oikein mitään.
Olin iloinen.

Ahdistuskohtaus iski päälle odottaessani kaveriani vessasta.
Istuin maassa enkä tiennyt mitä pitää tehdä.
Yritin vakuutella ystävälleni, että kaikki on hyvin.
No, en onnistunut.

En osaa kuvailla sitä tunnetta.
Mieleni tuntui tyhjältä, mutta silti olo oli raskas.
Painoin pääni polviin.
En tiedä kuinka kauan olin siinä.
Tuijotin maata ja yritin pysyä tässä hetkessä.

Jossain vaiheessa lähdettiin kävelemään kaverilleni.
Poissaolokohtaus tuli vähän ennen kuin oltiin perillä.
Kävelin vain eteenpäin tuijottaen tyhjyyteen.
Yritin hengitellä rauhallisesti ja toivoa, että kohtaus loppuisi pian.

Sanani katosivat.
En osannut puhua.
Nyökkäilin ja hymisin vastaukseksi kysymyksiin.
En jaksanut puhua.
Yritin kaikin voimin jaksaa raahata itseni nukkumaan.
En päässyt kumpaakaan kohtausta pakoon.
En pystynyt tekemään mitään helpottaakseni oloani.
Jos olisin ollut yksin, olisin aika varmasti sortunut.

Päästiin kaverini luo ja sain otettua lääkkeeni.
Ainoa mitä pystyin enää tekemään, oli maata lattialla ja odottaa, että nukahtaisin.
Tahdoin vain nukkua ja herätä uuteen päivään, jolloin toivottavasti voisin jälleen paremmin.

Molemmat kohtaukset ovat "vakavia", muttta jos pitää valita kumpi on "vaarallisempi", niin ylivoimaisesti poissaolokohtaus vie voiton, koska siinä häviää ajan ja paikan taju.
Siinä irtoaa omasta itsestään.
Ahdistuskohtauksen iskiessä pysyn jotenkuten "järjissäni".

Kolmen tunnin yöunien jälkeen olo oli aika kuollut.
Lääkkeet vaikutti vielä ja pyörrytti.
Pääsin kuitenkin jossain vaiheessa takaisin kotiin ja nukuin muutaman tunnin.
Silti väsyttää.


Toivon, että kohtaukset katoaisivat ja pysyisivät poissa.

Väärää tietä harhaan kilpaa kuljettu

En tiedä onko tämä totta

vai olenko unessa.

Jokin minussa käskee tekemään asioita

joita en itse haluaisi.

Näen omia,

kuvittelen asioita.

En hallitse enää mieltäni,

itseäni,

ajatuksiani.

Tänään kahden poissaolokohtauksen saattelemana tajusin,
etten tiedä enää mitä tehdä.

Aikaisemmin poissaolokohtaukset on tullut tilanteissa,
joissa minua on ahdistanut joku.
Tai olen nukkunut liian vähän.
Monesti on myös ollut tilanteita, joissa ei ole mitään normaalista poikkeavaa.
Kohtaus vain iskee päälle.

Tänään molemmat kohtaukset tulivat yllättäen.
Varoittamatta.
Ilman ennakko-oireita.

Näen edelleen omituisia unia.
Unia, joista en ole varma onko ne tapahtuneet oikeasti.
Näen niin todentuntuisia unia, etten ole varma yrittääkö alitajuntani kertoa jotain.

Sekoan,
ellen ole jo seonnut.

Olen vain joukko keskeneräisiä lauseita.
Sanoja, joita ei sanota.
Avunpyyntöjä, jotka eivät koskaan tule kuulluksi.

Voisin luovuttaa.
Toteuttaa sairaat ajatukseni.
Siirtyä sanoista tekoihin.
Jollain tasolla olen tavallaan luovuttanut jo.

Olen vain niin väsynyt.
Nukkuminen ei auta.
Selän takia en saa nukuttua oikein missään asennossa.
Olen väsyneempi aamulla herätessäni, kuin nukkumaan mennessä.

Mikään ei ole enää itsestään selvää.

Valot sammuu huoneista.
Pikkuhiljaa koko talo on pimeä.
Vain katulamput valaisee muuten niin synkkää ulkoilmaa.

Istun huoneeni lattialla.
Tyyny sylissäni.
Peitto harteillani.
Paleltaa.
On paha olo.

Teen jotain mitä kadun myöhemmin.
Annan terän tehdä tehtävänsä.
Annan sen viedä tämän olon pois.
Mutta se ei enää auta.
Se ei enää tuntunut miltään.
En osaa enää tätäkään.
En osaa viiltää enää tarpeeksi syvälle.
En pysty enää siihen.
Olen epäonnistunut monessakin asiassa.

En osaa nukkua.
Väsyttää, muttei niin paljoa, että nukahtaisin.
Sattuu, en jaksa enää syödä buranaa kun sekään ei enää auta.
En saa vahvempia kipulääkkeitä, koska ne aiheuttavat riippuvuutta.
Ihan sama, ajattelen.
Kunhan saisin unta.
Ei ole paljoa pyydetty.

Itseinho on valtava.
En halua sanoa ääneen mitä voisin itselleni nyt tehdä.
Viikonlopun aikana olen syönyt liikaa.
Olisin pärjännyt ainakin puolet vähemmällä.
Yli puolet on ollut turhaa.
Ensi viikolla tiukemmin.
Enemmän lenkkejä.

Nyt se alkaa taas.
Minusta tulee pienempi, jotta voin olla tyytyväinen itseeni.
Ällötän itseäni, kun katson peiliin.

Haluan tehdä itselleni jotain.
Aion tehdä itselleni jotain.

Haluan nukahtaa.
Kuihtua pois.
Näkymättömiin.
Tavoittamattomiin.

Kaiken jälkeen jäljelle jäi vain tyhjyys.
Katuvalojen syttyessä ja illan hämärtyessä kauhea tulee käymään.
Se tunkeutuu ilmastointiputkista sisälle takertuen olemattomaan ihmiseen.
Ihmiseen, joka lakkasi tuntemasta.

Lukemattomat taistelut kauhean kanssa päättyivät aina samalla tavalla.
Maaliksi kankaalle.
Tänään on se sama taistelu käynnissä.
"Kumpi voittaa, historia vai tulevaisuus?"

Sirpaleista koottu

Vaikka hymyilen, sisälläni on silti koko ajan suuri möykky.
Jos osaisin, itkisin sen ulos.
Vuodattaisin sen jotenkin pois, jotta olisi helpompaa.
Jotta pystyisin elämään ilman jatkuvaa kylmyyttä sisälläni.

Voisin yrittää jo tänään.
Rikkoa lupauksen.
Paranen kuitenkin, ajattelen.

Haluan repiä itseni rikki siruilla,
jotka peilin hajoamisesta leviävät lattialle.

Mutten kuitenkaan tartu niihin sirpaleisiin, jotka minut voisi nostaa täältä.
Leikittelen vain ajatuksella.
Vai leikittelenkö?

Ei riitä askeleet taittaa matkaa mun

Turhautuminen.
Päällimmäinen ajatus.
Kipu ja kivun lopettaminen.
Seuraava ajatus.

Keinot alkavat olla lopussa.
Haluaisin nukkua tänä yönä.
Koskaan ei ole ollut näin vaikeaa nukahtaa.
Tuntuu, kuin olisin juonut pannullisen kahvia.
Ei väsytä yhtään.

Otan tramalin helpotuksen toivossa.
Otan neljännen ketipinorin, tavoitteena nukahtaminen.

En tiedä enää mitä tehdä.
Nyt, pyydä apua...

Et voi pelätä sitä mitä sä et nää

Pelko nakertaa sisältäpäin.
En tiedä pelkäänkö turhaan.

En osaa kuvailla pääni sisäisiä tunteita.
En saa niitä sanoiksi.
Luovutan.
En jaksa enää yrittää.

Laitan kuulokkeet korville.
Valitsen ensimmäisen kappaleen mikä tulee vastaan.
Käännän äänenvoimakkuuden täysille.
Yritän hiljentää ajatukset kuuntelemalla musiikkia.
En halua ajatella mitään.
Annan vain musiikin tulla korvien kautta ja täyttää ajatukseni.
Yrittää nauttia musiikista, vaikka se tässä tilanteessa onkin melkein mahdotonta.

Toivon, että pelkään turhaan.

Oon pitänyt kaiken takana. Kuvitellen, ettei huomenna, edessä oo se kaikki ihan samana

Pelkään herätä aamulla.

Pelkään uutta päivää.

Onko se samanlainen kuin edellinen?

Yritän unohtaa,

poistaa sen mörön,

pääni sisältä, sängyn alta.

Tiedän itsekin,

etten pysty unohtamaan.

Esitän, etten muistaisi.

Että olisin jo unohtanut.
Että vajaa viisi vuotta on tehnyt tehtävänsä.
Olisin painanut sen mieleni perukoille.
Sinne koloon, johon en koskaan enää katso.

En ole terve.
Enkä varsinkaan ole unohtanut.
En läheskään.
Onnellisuutta kohti kurotan itseäni joka päivä.
Yritän parantua.
Voin vielä joskus sanoa olevani onnellinen.
Aidosti onnellinen.

Nyt se tuntuu utopiselta.
Että joskus en tuntisikaan näin syvää pahaa oloa.
Että joskus en enää tarttuisikaan terään sen olon vallitessa.
Että joskus voisin aidosti iloita siitä, että elän.
Se on vasta jossain tulevaisuudessa.

En pääse läpi näiden kilpien

Perfektionismi.
Ajatuksena niin kauhea.
Kun se alkaa jylläämään, kukaan ei pysty estämään minua.
Ei, vaikka kuinka yrittäisi.

Vihaan kroppaani.
Aion tehdä mitä tahansa, jotta jäljelle ei jää mitään, mikä ällöttäisi.

Haaveilen siitä, että painaisin ainakin kuusi kiloa vähemmän.
Haaveilen pienemmästä mahasta.
Pienemmistä reisistä.
Käsivarsista.
Siitä, että solisluut näkyvät selvästi.
Kaikkea en edes kehtaa sanoa ääneen.
Pysyköön ne sairaina ajatuksinani.
Vain pääni sisällä.

Matka viimeinen voi mut vihdoin pelastaa

Askel
Toinen 
Kolmas
.
.
.
Sattuu,
ihan sama.
Pakko jaksaa.
Pakko jatkaa.
En voi olla jaksamatta loppuun asti.

Tuntuu, kuin joku työntäisi puukon kylkiluiden välistä.
Tänään söin aivan liikaa kaikkea kiellettyä.

No, huomenna paremmin.
Kunhan en montaa kertaa lipsu.
Olen kuitenkin aika hyvin jaksanut yrittää tällä viikolla.
Kunhan tämä lähtee kunnolla käyntiin, niin sitten tätä ei voi enää lopettaa.

Haluaisin opetella oksentamaan kaiken kielletyn pois.
Silti en kuitenkaan halua oppia.
Helpompaa olisi olla syömättä mitään kiellettyä.

Mietin, että mikä minussa on, joka jaksaa jatkaa.
Juoksen sen saman lenkin, päivästä toiseen.
Lenkkareita solmiessani tiedän tasan tarkkaan mitä on tulossa.
Maitohapot jyllää loppuvaiheessa jaloissa ja tuntuu, ettei henki kulje kunnolla.
Tekisi mieli luovuttaa.
Jäädä paikoilleen ja huutaa.
Silti menen joka päivä uudestaan.

Hän on piirtänyt viestin karttaan, siellä lukee "vie minut turvaan"

Kukaan ei tiedä.
Ei osaa aavistaa.
Mitä pääni sisällä liikkuu.
Mitä ajattelen.

Ulkoapäin näytän rauhalliselta, mutta sisälläni myrskyää.
Joskus toivon, että joku tietäisi.
Joku pystyisi lukemaan ajatukseni.
Osaisi tarjota apua ilman, että pyydän sitä.

En osaa enää sanoa.
En edes kuiskata.
Pyytää, apua.
Sanana niin pieni.
Niin helppo olisi sanoa, mutta ei.
Se takertuu kurkkuun.
Joka kerta.

Tänään en taaskaan pyytänyt apua. vaikka olisin sitä tarvinnut.
Taistelin sen pahan olon läpi.
Ilman terää.
Vaikeaa se oli.
Ja tulee olemaan jatkossakin.

"Tahtoisit sammuu, mut uni ei tuu.

Otat sun lääkkeet mut ne ei auta.

Mikä se voima on, joka kuitenkin aina aamuisin,

sinut jaksaa herättää?"

Ennen syötiin lettuja, nyt lasketaan kaloreita

Vihdoin minulla on motivaatiota.
Haluni laihtua ei ole koskaan ollut näin suuri.
Minusta tulee pieni.
Pienempi.
Pienin.


Heräsin 5.15 tänä aamuna.
5.30 olin jo kiertämässä vajaan tunnin lenkkiä.
Toistan sen joka päivä.
Illalla käyn kuuden kilometrin lenkillä.
"On pakko laihtua.
Et voi jatkaa tuollaisena.
Laihdu.
Älä idiootti syö enempää!"

Pyrin syömään vähän ja säännöllisin väliajoin.
Niin, ettei tarvitse sortua ahmimaan suuria määriä.
Pysyn kohtuuden rajoissa.
Ei liian paljon eikä liian vähän.

Tällä kertaa onnistun.
On pakko onnistua.
Ei ole muuta vaihtoehtoa.

Tuntuu, etten ole oikeassa kehossa.
On vaikeaa elää näin.
Peiliin katsoessani näen itseensä kyllästyneen tytön.

"Oot hyvä just tollasena"
"Ei siun tartte laihduttaa ollekaa"
En ole samaa mieltä.
Tuskin koskaan.

"Oon vuokralla mun kehossa.

Asunnon maksan ruokapalkalla,

maali rapisee, seinät lohkeilee.

Kuka korjaa?"

Just the way you are

Olen se tyttö, joka ahdistuu mennessään kauppakeskukseen ihmispaljouden takia.
Olen se tyttö, joka aika ajoin painaa terän reittään vasten todistaakseen itselleen olemassaolonsa.
Olen se tyttö, joka laittaa kuulokkeet korville ja uppoutuu vähäksi ajaksi toiseen maailmaan.
Pois tästä karusta todellisuudesta.
Olen se tyttö, joka ei välillä jaksaisi nähdä ketään, mutta silti menee kavereiden luoksi, vain tunteakseen olevansa jollekkin tärkeä.
Olen se tyttö, joka katsoo itseään peilistä tuntien suurta häpeää kehonsa takia.
Olen se tyttö, joka ei ole koskaan oppinut kuinka oksennetaan ylimääräinen ruoka pois.
Olen se tyttö, joka haluaisi lopettaa syömisen.

Olen se tyttö, joka kouluun mennessä laittaa naamarin naamalle ja peittää oikeat tunteensa.
Olen se tyttö, joka pelkää tulevaa kesää arpiensa takia.
Olen se tyttö, joka pystyisi mihin vaan, jos vain jaksaisi yrittää.

Olen se tyttö, joka haluaisi joskus vajota sängyn pohjalle ottamatta minkäänlaista kontaktia kehenkään.
Olen se tyttö, joka ei jaksaisi enää taistella muttei ole tarpeeksi rohkea kaiken loppuun.
Olen se tyttö, joka ei tule koskaan olemaan tarpeeksi hyvä.
Olen vain se tyttö.

Sormien napsautus.

Silmänräpäys.
Olisin poissa.

Minua ei enää olisi.

Olisin jossain muualla.

Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan.

Sekunneissa muutun ahdistuneeksi.
Jokainen asia alkaa ärsyttää.
Harteille kasaantuu asioita.

En päästä mitään ulos.
En osaa puhua kenellekään.
En halua ehkä enää.

En halua tuntea voimakkaita tunteita.
En halua tuntea mitään.

Mieleni tekisi tuntea terä taas reittäni vasten.
Olen pettynyt itseeni kun ajattelen näin.
Minunhan piti parantua.
Tai ainakin yrittää.
 

 
Istun puun juurella, kalliolla.
Omassa turvapaikassani.

Suljen silmät.
Ilta-aurinko lämmittää muuten niin kylmää ilmaa.
Ulkona tuulee ja on kylmä, mutten tunne kylmyyttä.
Minulla on turvallinen ja hyvä olo.
En haluaisi tämän hetken loppuvan koskaan, mutta tiedän,
että kohta pitää palata kotiin.
Sinne mistä hetki sitten lähdin karkuun sitä pahaa, joka yritti saavuttaa minua.

Mun pakoni loppuun juostu on

" Kauhea ei ole koskaan poissa. 

Kesällä se vetäytyy lehtien joukkoon.

Kun lehdet ovat pudonneet, se ilmestyy ovelle ja pyrkii sisään.

Minun on tunnettava se. 

Katsottava silmiin, kunnes se väistää.

Tai se ryömii minuun ja alkaa tehdä työtään."

Seuraavan kerran, kun kohtaan kauhean, katson sitä silmiin ja alan taistelemaan sitä vastaan.

En anna sille enää valtaa.

Aion parantua. 

Haluan parantua.

Heitän terät menemään.

Ei ole niin helppo sortua, kun tiedän ettei teriä enää ole.

Saan helposti uusia, mutta silti yritän lopettaa.

Olen saanut kerättyä voimia tarpeeksi, että jaksan lähteä rämpimään ylös.

Tarpeeksi, ainakin omasta mielestä.

Aion kohdata vihdoin menneisyyteni möröt.

Kaikki tai ainakin melkein kaikki tukahdutetut tunteet.

Olen yrittänyt päästää tunteita ulos.

Surua, ahdistusta ja muita pahoja tunteita.

Liian kauan sisällä ollessaan ne juurtuivat kiinni.

Pahan juuret kasvavat sisälläni.

Leviävät rikkaruohon lailla.

Nyt aion yrittää "niittää" ne.

Yksin.

Päästää kaiken ulos, niin ettei asiat jää enää pyörimään pääni sisälle.

Voin vihdoin hellittää otettani.

Voin vihdoin alkaa elämään.

"Mä aion antaa sen kuolla.

En enää anna sille tilaa hengittää,

mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää."

Pohjalla kun itsensä löytää...

Olen solmussa.
Pahassa solmussa.
Tuntuu, ettei yhtäkään tervettä ajatusta pyöri päässäni.
Viillä.
Lyö.
Raavi.
Satuta.
Ihan sama.

Näin viime yönä painajaista.
Se sama painajainen, joka valvotti vähän yli vuosi sitten.
Heräsin siihen, kun raavin kättäni.
Sydän hakkasi lujaa. 
Liian lujaa.
Katsoin kelloa, 7,13.
Huokasin syvään.
Haluan vaipua uneen.
Herätä vasta kun olen valmis elämään uudestaan.

Olen alkanut näkemään omituisia unia.
Osa on ollut painajaisia.
Osa on ollut enneunia.
Sama tapahtuma joka on tapahtunut unessa on parin viikon päästä tapahtunut oikeasti.
Häiritsee.
Olenko unessa vai hereillä?
Olo on sekava.
En tiedä.
En osaa enää elää näin.


 




 

"tää niitä aamuja on kun en tiedä

kannattaako nousta vai jäädä

vetää peitto yli pään

ja hautautua alle kivisen kuoren..."

Kaikesta huolimatta yritän elää.
Pyrin löytämään edes jotain hyvää jokaisesta päivästä.
Ennen nukahtamista, kelaan mielessäni päivällä tapahtuneita asioita.
Mietin, mitä hyvää ja mitä huonoa on käynyt.
Lasken, kumpia on enemmän.
Tähän mennessä suurin osa on ollut huonoja.
Yritän korjata asian.

Ja minä nousen, vaikka putoan

Tyttö sinnittelee.

Joka päivä.

Yrittäen olla hajoamatta.

Tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.

Kuin lasi joka putoaa maahan.

Aamuisin hän kokoaa itsensä.

Kerää kaikki voimanrippeensä kasaan.

Avatessaan koulun oven hänen kasvoilleen ilmestyy naamari.

Hänestä tulee täysin erilainen ihminen.

Tyttö ei halua muiden tietävän kuinka rikki on.

Kuinka hän ei jaksaisi aamulla herätä taas tähän samaan.
Niihin pahoihin ajatuksiin ja ahdistukseen.

Hän haluaisi kertoa kaikille.
Mutta on liian heikko.
Hän pelkää reaktioita.
Uskoen, ettei kukaan katsoisi häntä enää samalla tavalla.
Joten hän tyytyy esittämiseen.
Siihen ikuiseen tekohymyyn.
Naamariin. 

Hän myöntää itselleen olevansa oman itsensä uhri.

Yksi epätoivoinen ilmoittautuu

Eilisestä hyvästä olosta on jäljellä enää pieni osa.
Niin pieni, etten edes tunne sitä.

Tunnen vain kivun oikeassa jalassa.
Sorruin taas.
En halunnut eilisen olon loppuvan.
Mutta se loppui, kuin seinään.

Lääkkeeni loppuvat ensi viikon perjantaina.
En tiedä uusinko reseptin.
Onko lääkärillä edes vapaata aikaa ensi viikolle?

En jaksa järjestellä asioita.
Tai käydä koulua.
Haluan nukahtaa.
Vajota sänkyyn ja herätä myöhemmin.
Jos silloinkaan.

En pysty tekemään itsestäni vapaata.
En ole valmis siihen.
Kaiken loppuun.

Ei ole vaihtoehtoa luovuttaa.
Ehkä joku kaunis päivä en ajattele enää tällaisia.
Eilen oli sellainen päivä.
Olin onnellinen.
Paino sanalla olin.

One day can change everything

"Miten siulla menee?"
"Hyvin".
Vihdoin sanoin sen tarkoittaen todella sitä.

Kävelen jäällä.
Tuulee.
En anna sen häiritä.
Nautin, vaikka olenkin yksin.
Aurinko paistaa.
On kaunista.
Toivon, että voisin jakaa tämän hetken jonkun kanssa.

Myöhemmin menin uimaan.
En kiinnittänyt huomiota muiden katseisiin.
Kuljin pää pystyssä altaan vierustaa.

Pitkästä aikaa osasin nauttia.
Elin hetkessä.
Sain elää tämän päivän ilman minkäänlaista aikataulua.
Sain tehdä asioita hetken mielijohteesta.
Nämä ovat niitä pieniä muistutuksia, joiden takia olen vielä täällä.
Bussissa istuessani en voinut olla hymyilemättä.



Olen onnellinen.
Tässä ja nyt.

Rumaläskiahdistus-päivä

Kohtaan taas sen pahan olon.
Ahdistaa.
En voi turvautua terään.
Lähdin ulos.
Juoksen.
Niin kauan, että jalat käskee lopettamaan.
Niin kauan, että en saa enää kunnolla henkeä.
Juoksen lisää.
Kivusta huolimatta.
Otin yhden tramalin ja kaksi buranaa.
Silti koskee.
Tiedän, etten saisi vielä juosta.
En vaan pääse tästä olosta muuten.

Annat kivun sun surun puuduttaa

En jaksanut taistella.

Olin heikko.

Keneltä uskaltaa pyytää apua?

Tarvitsen apua.

Haluaisin uskaltaa pyytää.

Ainut mitä osaan on huutaa äänettömästi.

Näyttää pahan olon.

Jälkinä ihossani.

Haluan, että joku kysyy ne oikeat kysymykset.
Sanoo ne oikeat sanat.

Mutta en itsekään tiedä mitä ne ovat.

Mitkä kysymykset kysymällä alkaa helpottaa.

Kaikki jää vain möykyksi sisälle.

Möröksi sängyn alle.
 Jäljeksi iholle.

Olin taas heikko.
En jaksanut taistella.
Annoin ajatusteni tappaa minua.
Selvisin kuitenkin ilman terää.
Vaikeaa se oli.

Kaivoin terän piilosta.
Olin valmis painamaan sen reittäni vasten.
Tekemään lisää syviä haavoja.
Pienempi ei olisi riittänyt.

En ollut tarpeeksi valmis.
En halunnut rikkoa lupausta, jonka asetin.
Joku päivä vielä voin heittää terän pois.
Tiedostaa, ettei ole enää pelkoa uudesta sortumisesta.
Ettei ole enää riippuvuuden kahleita.

Heikkona kävelen huoneeseen.

Huoneeseen, jonka ovena on harmaa teräsovi.

Huone, jonka seinät ovat valkoiset.

Ja katossa kiemurtelevat ilmastointiputket.

Istahdan keltaiseen tuoliin.

Tunnen, kuinka selkääni vihlaisee, mutten tee mitään.

Huultani purren istun 45 minuuttia paikoillaan.

Istun ja kuuntelen.

Katselen ympärilleni.

"Aika kolkon näköinen huone", ajattelen.
Tänne minun pitäisi tulla kerran viikossa.

Enpä tiedä mitä tästäkin tulee.
Se jää nähtäväksi.

Kemikaalicocktail

Taivutus sattuu.

Syvään hengittäminen sattuu.

Erilaiset kääntymiset sattuu.
Kävely sattuu, onneksi vain vähän.

Sain kahta lääkettä Ketipinorin lisäksi.

Burana 400mg 1-2 tablettia 1-3 kertaa päivässä,

Tramal 50mg 1-2 kapselia 1-4 kertaa päivässä.

Toivon, ettei tarvitse kauaa niitä syödä, koska Tramalin takia olen hirveän väsynyt.

Sain täksi viikoksi liikuntakiellon.

En saa tehdä mitään ylimääräistä.

Ahdistaa jo pelkkä ajatuskin.

Ajattelin, että tänään käyn pienellä lenkillä jos selkä kestää.

Turhauttaa

Kaaduin uudestaan.
Joudun menemään huomenna lääkäriin röntgenkuviin.
Pelottaa.
En halua tietää mitä siellä sanotaan.
Oliko nämä laskut tässä?
Pelkäänpä niin.
Nyt on vissiin pakko luovuttaa...

Syvään hengittäminen sattuu.
Loma meinasi loppua lyhyeen.
Rinteessä kaatuessani selkäranka rusahti pahan kuuloisesti.
Ensiavussa ei osattu sanoa oikein mitään.
Särkylääkkeiden avulla pitäisi jaksaa loppuloma.
En tiedä jaksanko, mutta en haluaisi luovuttaa...

50 pilleriä syöty.
50 jäljellä.
25 päivää enää.
Ellei lääkäri määrää niitä lisää.
Tai ellen ota niitä enemmän kuin pitäisi.
Sittenhän päiviä olisi vähemmän.
Pääsisin aiemmin lääkkeistä eroon.

En tiedä onko näistä ollut enemmän hyötyä vai haittaa.
Aloittaessani tämän, tuntui ettei lääkkeet vähene ollenkaan.
Ettei ne auta.
Olo meni vain huonompaan suuntaan.
Näin harhoja.
Pelkäsin nukahtaa.
Olin kauhean väsynyt.

Nyt niitä on enää puolet jäljellä.
Toleranssi on kasvanut niiden suhteen.
En usko, että tämä jää tähän.
Toivon, ettei tämä jäisi tähän.
Lääkäri uusisi reseptin.
Saisin lisää lääkkeitä.
Olen tavallaan koukussa näiden aiheuttamaan tunteeseen.
Siihen lraskaaseen oloon, jonka nämä aiheuttavat.
Väsymykseen.

Aiemmin väsyin pelkästään yhden ottamisesta.
Nykyään saatan olla pystyssä vielä neljänkin pillerin jälkeen.

En haluaisi keskeyttää tätä nyt.
Haluan vain parantua.

Odotan soittoa.
Tai viestiä.
Ystäviltäni.
Ihmisiltä, jotka ovat minulle tärkeitä.
Pitkään aikaan kukaan ei ole kaivannut minua.
Kaikilla on joku kiire.
Ei keretä näkemään.

Kaipaan muutamaa ihmistä.
Kaipauksesta huolimatta en laita viestiä.
En ota yhteyttä.
Ja paskat, ajattelen.
Jos muut eivät laita viestiä, en minäkään laita muille.
Muiden on parempi ilman seuraani.
Minusta ei ole nyt iloa kenellekkään.




Olen tarpeeksi monta kertaa kysynyt.
Sopinut tapaamisia.
Nyt heitän pallon muille.

Odotan.
En tiedä kuinka kauan.

Valheiden verkko

Olo on ahdistava.
Vihaan itseäni.
Ja tätä.

Luon kasvoilleni tekohymyn ja nauran, kun muutkin nauravat.
Tosin valheellisesti ja epäaidosti.
En sano mitä oikeasti tunnen.
Miten oikeasti menee.
Miksi?
Koska en halua muiden tietävän.
Kuinka pohjalla olen.
Kuinka en jaksa pitää itseäni koossa yksin ollessani.
Kuinka kerään aamulla jokaisen voimanrippeen kasaan, jotta jaksan iltaan saakka.

Kaikki on ihan hyvin, oikeasti.

Illalla painan kuuman raudan kättäni vasten.

Poltan itseäni.

Puren huulta.

Sattuu liikaa.

Toivon vielä enemmän.

Pidän kättäni kuuman veden alla.

Annan itseni kärsiä vähän enemmän.

Ansaitsen tämän.

Vaikka joku yrittäisi sanoa muuta.

Vielä se tulee mennäkseen jälleen, lähemmäks kuin aavistatkaan

Nämä ovat niitä hetkiä, jotka saavat minut sortumaan.
Jotka kahlitsevat riippuvuuteen.
Nämä hetket saavat minut pelkäämään.
Itseäni.
Romahdusta.
Jos en jaksakkaan enää nousta.
Yritän poistaa pahan olon ilman terää.
Taistella halua vastaan.
Jos tätä edes taisteluksi voi sanoa.
Otin aikaisemmin kaksi pilleriä.
Nyt otan toiset kaksi.
En tiennyt, että rupean leikkimään lääkkeiden kanssa.
Toivon, etten herää aamulla tähän oloon.
Näihin ajatuksiin, jotka nyt päässäni pyörii.
Annan yön tehdä tehtävänsä.
Toinen vaihtoehto on kivun tunteminen.
Taas.
Ehkä jo aamulla?

Tätä tunnetta en osaa kuvailla

en osaa kertoa

Jokin yrittää tukahduttaa minut

Hukuttaa pahaan oloon

takerruttaa riippuvuuteen

Olen palannut taas siihen vanhaan

siihen, mistä yritin jossain vaiheessa pois

mutta olen liian heikko

en tule koskaan paranemaan

en halua herätä tulevaan aamuun

pelkään tulevaa päivää

ja iltaa

onko se samanlainen kuin tämä?

olen hukassa

kadonnut

syvemmällä kuin koskaan aiemmin

putoan

syvemmälle

enkä enää tiedä

mitä tehdä

jotta jaksan tämän läpi

En ole kahteen päivään syönyt lääkkeitä.
Jos se aiheuttaa tämän olotilan?
Tämän pahan olon?

Ylämäen jälkeen tulee alamäki

"Ketipinoria käyttävillä potilailla on havaittu painonnousua."
Kiva.
Tämä se tästä vielä puuttuikin.

En ole vielä tyytyväinen itseeni.
Ulkonäkööni.

Pakko tehdä itselleni jotain.
Olen kohta saavuttanut tavoitteeni.

Pääni sisällä olen kehittänyt uuden tavoitteen.
Uuden kilomäärän, jonka yritän laihduttaa.
Yritän lopettaa tavoitteiden asettamisen siihen.

Ahdistaa syödä julkisilla paikoilla.
Koulussa.
Ystävien luona.
Ymmärrän, että ystäväni yrittää vain pitää huolta.
Etten kuole tai kuihdu.
Että syön "normaalin" verran.

En kuole.
Enkä kuihdu.
Vaikka yritänkin.
Kuihtua pienemmäksi.

Huomenna aloitan.
Uudestaan.
Minusta tulee kevyempi.
Kevyt.

Tällä kertaa onnistun.
Kuihdun niin pieneksi, että kohta minua ei enää ole.

Auta tätä joustinpatjaan hukkuvaa

Se on kuin märkä pyyhe.
Se yrittää tappaa minut.
Hukuttaa sängynpohjaan. 
Se painaa minut kasaan.
Käperryn peiton alle.
Pieneksi.
Sikiöasentoon.
 
En tiedä, miten estän sen.
Olen sitä heikompi.
Luovutan.
Vajoan sängynpohjalle.
Toivon, että aamulla olo olisi parempi.

Nukuin 14 tuntia.
Heräsin muutamaan kertaan.
Vilkasin kelloa ja nukahdin uudestaan.

Nousen sängystä.
Sattuu.
Fyysisesti ja henkisesti.
Kävelen vaa'alle.
Olen laihtunut.
En jaksa iloita.

Menen keittiöön syömään.
En syö paljoa.
Haluan, että paino tippuisi.
Mahdollisimman paljon.

Vajoan takaisin sänkyyn.
Nukun vajaan tunnin.

On tyhjä olo.
Tarkoitus oli käydä kaupungissa.
Nähdä kaveria.
Käydä salilla.

En jaksanut.
Jäin kotiin.
En kestä itseäni.
Tällaisena.

Teen mitä en saisi.
Olen heikko.
En osaa taistella.
En jaksa enää. 

Olen vain väsynyt.
Kaikkeen.

Ahdistaa.

Lääkkeet meinattiin lopettaa.

Miksi?

En ole syönyt niitä kuin vain pari viikkoa.

Pyysin, että kokeiltaisiin vielä.

Nostettaisiin annostusta.

Taistelin itselleni korkeamman annostuksen.

"Ota ne sitten klo 20 aikaan.

Yritin.

En viitsi enää puhua.

Tiedän, että on olemassa ihmisiä, jotka kuuntelevat.

Jotka haluavat auttaa.

Mutta en halua olla aina se huomion keskipiste.

Se, jolla on aina joku ongelma.

Haluan vain elää.

Olla vapaa.

Istun lattialla.
Pidän itseni väkisin hereillä.
En halua nukahtaa.
Vajota sängyn pohjalle.
Jos en heräisikään enää.  

Yksin mut ei yksinäinen

Elämäni on sekaisin.
En osaa enää ajatella.

Näen harhoja.

Säikähdän varjoani.

Pelkään kävellä pimeässä.

Pelkään rasahduksia metsässä.

Yritän olla ajattelematta liikaa.

Mutta se on liian vaikeaa.

Ajatukset pyörii ympyrää.
En luota itseeni.
En luota siihen, etten tee mitään.

Väsyttää liikaa.

Haluaisin nukkua tämän väsymyksen pois.

Mutta se ei lähde nukkumalla.

Voisin olla ottamatta pillereitä.

Siitä on liian vähän aikaa kun sain ne.

12 päivää olen syönyt niitä.

Kohta kaksi viikkoa.

Keskiviikkona muutetaan annostusta.

En enää tiedä haluanko sittenkään näitä.

Haluan elämän ilman pahaa oloa.

Ahdistusta.

Riippuvuutta.

Onnistuuko se ilman lääkkeitä?

Ei.

Olen huomannut sen.

Joten pakko kai se on syödä niitä.

Olla virallisesti sairas. 

En sano kenellekään enää mitään.

Omista ajatuksista.

Ketään ei oikeasti edes kiinnosta.

En jaksa olla sosiaalinen.

Kaksi päivää minulla on lupa vain olla.

En tiedä näenkö ketään.

Jaksaako kukaan nähdä minua.

Saatan vain maata sängyssä ja nukkua.

Pahan olon ohi.

En jaksa enää kysyä ketään.

Ehdottaa tapaamisia.

En halua tulla torjutuksi.

Jos muilla ei olekaan aikaa.

Anteeksi sekava teksti ja sekavat ajatukset.

Ei löydy ymmärrystä

Väsynyt ihminen.
Minä.
Istun huoneeni lattialla.
En tiedä mitä tunnen.
Iloa?
Surua?
Ahdistusta?
Tyhjyyttä?

Päivällä olin iloinen.
Hetkellisesti jopa onnellinen.
Kunnes nousin bussiin.
Jouduin jättämään kaiken hyvän taakseni.
Kotona en pysty olemaan iloinen.
Kuori ilmestyy ulko-ovella päälleni.

 Ainut ketä odotan kotona on kissani.
Se on syy, miksi palaan aina kotiin.
Miksi en paina ovea lopullisesti kiinni, kun lähden.
Joku päivä vielä otan tavarani ja muutan.
Pois täältä.
Jonnekkin muualle.
Muttei kuitenkaan liian kauas.
Etten tapaisi ketään.

Olisin taas yksin.
Rakentaisin elämääni uudestaan.
En jaksa.

Väsyttää.
Silmäluomet ovat raskaat.
Pysyn väkisin hereillä.
Mieleni kamppailee riippuvuutta vastaan.
Olisi helppo sortua.
Kaikki nukkuvat.
Ehkä tänään taas.

Ei niin hyvä päivä

Horjun vessaan.
Peilistä katsoo väsynyt ihmisraunio.
Väsyttää.
Siristän silmiä ja katson ulos.
On kaunista.
Aurinko paistaa puiden välistä.
Pakkasmittari näyttää -19 astetta.
Käperryn sohvalle pehmeimmän viltin alle.
Ja nukahdan.

Nukahdin illalla hyvin.
22.13 otin lääkkeen.
22.43 olin jo syvällä unessa.

En tiedä haluanko sittenkään tätä.
Näitä lääkkeitä.
Muka "parempaa" tulevaisuutta.

Nyt se on virallista.
Olen sairas.
Minulla on lääkitys.
En tiedä kuinka kauan joudun syömään niitä.
Kukaan ei tiedä.

Enkä tiennyt että voisi näin väsyttää, kun tulee pimeämpää

En mene uimaan tälläkään viikolla.
En halua taas paheksuvia katseita.
En ole valmis.
Tällaisen jalan kanssa.
Tai mahan.
Ehkä myöhemmin.
Ehkä ei enää koskaan.

Sorruin tänään.
Muutama kivuton viilto.
Mutta suht syvä.
Nekään ei tuntunut enää.
En tuntenut mitään.
Ei tuntunut miltään.

En tiedä mikä on.
Ei tunnu enää samalta.
Aiemmin yksi syvä viilto on auttanut.
Nyt ei enää.
En enää tiedä mitä tehdä.
Kun alkaa ahdistaa.
Tulee paha olo.

Lopetan.
Ennenkuin tämä karkaa käsistä.
Eikö tämä ole jo karannut?
Vielä toistaiseksi teen kohtuuden rajoissa.
En viillä koskaan liian syvää.
Haluaisin kyllä.
Loppuisikohan paha olo siihen?
Ahdistaisikohan enää sen jälkeen?
En tiedä.

En päästä irti.
Vieläkään.
Olen sidoksissa riippuvuuteen.
Vielä pitkän aikaa.
Ehkä en pääse koskaan irti.
Ehkä pääsen joskus myöhemmin.

Nyt en jaksa taistella.
En jaksa yrittää irroittautua.
Näin on helpompaa.
Ei tämä haittaa.
Muutama viilto silloin tällöin.
Ei se satuta ketään.
Paitsi minua.
Kunhan läheisiäni ei satu.
Kunhan he eivät tiedä.
Niin kaikki on hyvin.

Hengitän, mutta olenko siltikään elossa?

Ilman tätä oloa olisi hyvä elää.

Ilman ahdistusta.

Tätä kaikkea pahaa oloa.

En kestä jos kaikki tietäisivät.

Että olen sairas.

Että viillän.

Saan kohtauksia.

Ahdistun sosiaalisista tilanteista.

Etten uskalla elää.

Nauttia.

Haluan tuntea itseni vapaaksi.

Kulkea pää pystyssä kadulla.

Nauttia siitä, ettei kukaan tiedä.

On helpompaa esittää.

Kuin näyttää oikeasti miltä tuntuu.

Etten olekaan vahva.

Olen tehnyt tätä kauan.

Ja luultavasti tulen tekemäänkin vielä.

Toivon toki, ettei tarvitsisi.

En vain osaa.

Esitän itseni takia.

Ja tavallaan muidenkin.
Ei tarvitse selittää.

Repiä auki vanhoja arpia.

Silti teen niin.

Oman pääni sisällä.

Ajatuksissa.

Palaan aina menneeseen.

Vaikka tiedän, ettei se auta.

En voi muuttaa mennyttä.

Pitäisi vain osata elää sen kanssa.

En pysty. 

En osaa.

Enkä ehkä halua.

Enää.

Minä suojelen sinua kaikelta

Katson tyttöä suoraan silmiin.
Hymyilen.
Tyttö hymyilee takaisin.
Suloinen hymy.
Aito ilo.
Se viattomuus mikä lapsilla on.
Ihana lapsi, ajattelen.

Olin iloinen.
Tunnin.
Ehkä vähän kauemmin.
Sain heittäytyä leikkiin.
Katsoin onko minusta lapseksi.
Enää.

Myöhemmin alkoi pelottaa.
Mitä sitten, kun tyttö vanhenee.
Ymmärtää tämän maailman paremmin.

Entä jos tyttö ei saakaan onnellista lapsuutta.
Tai nuoruutta.

Haluaisin suojella tyttöä kaikelta pahalta.
Mutta en voi.

Yritän olla mukana.
Kaikessa.
Parhaani mukaan.

Yritän olla kummi, jota minulla ei ole koskaan ollut.
En ole läheinen omien kummieni kanssa.
En pysty olemaan luontevasti.
Tavallaan harmittaa.

Aion olla läsnä.
Jokaisena synttärinä.
Siunaamassa rippikirkossa.
Olla rippijuhlissa.
Iloita häissä.

Aion olla tukena.
Joka hetkenä.
Aina kun tarvitsee.
Olla se turvallinen ihminen.
Se, kenen luo voi mennä yöksi.
Koska vaan.
Se, kenen kanssa voi puhua kaikesta.
Ilman, että tarvitsee miettiä mitään.

Teen parhaani.
Jotta tyttö voi nauttia elämästään.
Jotta ei tule samanlaista elämää kuin minulla.
Jottei tytön tarvitse toivoa kuolemaa.

"Minä suojelen sinua kaikelta
mitä ikinä keksitkin pelätä.
Ei ole sellaista pimeää
jota minun hento käteni ei torjuisi"

Ultra Bra - Minä suojelen sinua kaikelta