Kiitos, anteeksi, näkemiin!

Suru tulee aaltoina.
Saattaa mennä päivä tai kaksi, etten mieti asiaa.
Sitten se taas iskee.
Mummia ei enää ole.
On vain nimi hautakivessä.
Muistot sydämessä.

Muistan sen mummin, joka hän oli ennen sairastumistaan.
Noin kolme vuotta sitten.
Kun kaikki oli vielä hyvin.
Sitten mummin kunto alkoi mennä askel askeleelta huonommaksi.
Sairaus vei elämän pikkuhiljaa.
Pala palalta.
Tiesin, että vielä tulee se puhelu.
Ilmoitus, että mummia ei enää ole.
Olin saanut valmistautua siihen ajatukseen kauan.
Mutta sitten kun se tieto tuli, kaikki se valmistautuminen oli vain pieni pehmennys siihen karuun totuuteen.
Nyt yritän vain toistaa itselleni totuutta.
Mummilla on nyt hyvä olla.
Sairaudet eivät enää kahlitse.

Kyynelten läpi yritän kirjoittaa tätä.
Minua sattuu.
Eilen hautajaisissa ahdisti.
En halunnut kohdata ihmisiä.
Jokainen halaus lohdutti, mutta samalla painoi minut syvemmälle.

"Olen kiitollinen sinulle näistä vuosista. Niitä ei tule enää lisää, mutta muistot on ja pysyy.
Jos voisin, tulisin halaamaan sinua vielä kerran.
Tulisin kertomaan kuinka ikävä minulla on ollut.
Mutta en voi.
En voi muuta, kuin pitää muistoasi tallessa.
Siellä, missä sitä ei voida viedä pois.
Pienessä ja särkyneessä sydämessäni.
Nuku rauhassa rakas mummi!"

Jonain päivänä tuuli vie pilvet.
Aurinko tulee esiin.
Jonain päivänä suru on helpompi kantaa.

Kiitos, anteeksi ja näkemiin!