Ole hetki niinkuin huomista ei olisikaan

Pientä postaustaukoa luvassa.
Lähden pois.
Vähäksi aikaa.
Viikko muualla tekee hyvää.
Tulen ehkä piristyneempänä takaisin.
Nautin kuitenkin lämmöstä.
Ja auringosta.
Ja siitä, kun saa vähän aikaa tuulettaa ajatuksia.
Ei tarvitse miettiä mitään stressaavaa tai ahdistavaa.
Voin vain olla.
Arvet kädessäni kauhistuttaa.
Entä jos joku näkee?
Entä jos vanhemmat näkee?
Ei haittaa.
Ne ovat elettyä elämää.
Ne kertovat tarinan.
En häpeä niitä, mutta välillä vain ahdistaa.
Ahdistaa, että kerta toisensa jälkeen sorruin.
Ahdistaa, etten voi enää olla ajattelematta käsiäni.
Ahdistaa, etten voi enää kulkea toppi päällä ilman, että minua häiritsisi.
Onneksi arvet eivät ole enään hirveän näkyvissä.

Ehkä ensi viikko on uuden alku.
Ehkä pystyn olemaan ajattelematta käsiäni.
Ehkä pystyn kulkemaan pää pystyssä pitkin katuja välittämättä muiden katseista.
Ehkä.
Jos en vielä ensi viikolla, niin kyllä joskus.

Mutta nauttikaa kesästä kun sitä on vielä jäljellä!

It's time to be happy again

Päivät ovat olleet täynnä merkityksettömiä hetkiä.
Tätä kesää en tule muistamaan jälkeenpäin.
Tänä kesänä ei ole tapahtunut mitään elämää mullistavaa.
Paitsi, että pääsin terapiaan.
Täytin 17-vuotta.
En ole viiltänyt ollenkaan.
Olen kävellyt kadulla t-paidassa.
Ja en ole hautautunut huppariin, niinkuin pari kesää sitten.

Olen yrittänyt löytää elämästäni positiivisia asioita.
Iloinnut aidosti.
Nauttinut lämpimästä kesästä.
Ruskettunut hiukan.
Uinut.
Nauttinut hetkistä, jolloin ei ole ahdistanut.

Olen myös kokenut negatiivisia asioita kesän aikana.
Pelännyt hämähäkkejä.
Ahdistunut liian monta kertaa.
Ärsyyntynyt sateen yllättäessä.
Saanut poissaolokohtauksia.


Kaiken kaikkiaan olen iloinen.
Ei ole tarvinnut tarttua terään.
Olen kyllä satuttanut itseäni muulla tavoin.

Ei ole jäänyt pysyviä jälkiä, joten ei ole tarvinnut valehdella.
Jäljet pysyvät hetken ja katoavat pois näkyvistäni.
Terän jäljiltä jäljet olisivat ja pysyisivät näkyvissä.
Tämä on turvallinen tapa.
Näkymätön tapa.
Taas yksi sairas tapa poistaa pahaa oloa.

Pieni hetki onnellisuutta ja tyttö särkyy taas

Ensimmäinen terapiakäynti oli keskiviikkona.
"Onko sinulla ollut itsemurha-ajatuksia?"
  -"Ei ole."
"Mitä kuuluu?"
  -"Hyvää"

Mitä tästä tulee, kun jo ensimmäisellä käynnillä valehtelen?
Ensi kerralla korjaan asian.
Puhun totta.
Sanon suoraan mitä kuuluu.
En enää valehtele.
Ymmärrän, ettei esittäminen auta.


Terapiaan pääsy oli askel parempaan.
Ainakin toivon niin.
Pääsen kerran viikossa purkamaan patoutumia mielestäni.
Ehkä ahdistuksen kahleet hellittävät terapian myötä.

Tänä kesänä en tartu terään.
Aika ajoin mieleni tekisi tuntea taas se vapauden tunne.
Tuntea kuinka ahdistus lipuu hiljaa pois.
Ei.
Jos pystyn olemaan tämän kesän ilman, syksystäkin tulee helpompi.
Ja syksyn jälkeen talvesta.
Tosin, en usko, että pystyn talvella olemaan ilman.
Talvi on ollut minulle aina vaikea vuodenaika.
Silloin tipun pohjalle.
Talvi toisensa jälkeen.
Joku kerta en jaksakkaan nousta ylös.
Mitä sitten?

Se tuntuu ilmassa. Se tuntuu ruumiissa, se on tää paniikin tunne. Paniikin tunne, ja se tulee joka kevät.

Masentaa, kun monta päivää on ollu semmone menkääkaikkiroskiinnytärsyttää-olo. En haluais työntää ihmisii kauemmaks miusta, mut en haluu myöskää tiuskii niille. Ehkä tää ajan myötä helpottaa ku loppuu koulus ahertamine.

Tää on tää kevät kun kouluu ei jaksais käyä ja miun mieli alkaa väsyä kaikesta paahtamisesta ja puurtamisesta. Onneks kesäl saa vaihtaa vapaalle, eikä tartte ajatella kouluu ollenkaa.
Nyt pitää vaa viimosil voimil ettii se kaua kadoksis ollu opiskelumotivaatio, vaik meil ei enää kokeit ookkaa, etten luovuta kokonaa koulun suhteen. 

Tänää siit tulee kuluneeks neljä vuotta. En jaksa ymmärtää, et mite se asia painaa miuta vieläki näi monen vuoden jälkee, tosin ei enää nii rankasti. Uskon, et ajan myötä pystyn joteki unohtamaa ja elämää tän asian kanssa.
Oisko se auttanu, jos olisin sillo kertonu poliisille? Oisko miuta ahistanu vähemmä? Pystyisinks mie elää paremmi sen asian kanssa?
Kyl miun varmaa ois helpompi elää jos se ois joutunu vastuusee siitä mitä se teki.
Voi jos voisin mennä ajas taaksepäi, ni tekisin kaiken toisi. Olisin kertonu poliisille.
Olisin hakenu apuu tarpeeks aikasi ennen kuin tilanne kerkeis menee nii pahaks et haluun viiltää.
Toisaalta, niiku oon aikasemmiki sanonu, ni tää kaikki on vaa vahvistanu miuta ihmisenä. Miul on tullu halu selviytyy, koska oon kokenu niitä elämän varjopuoliakii.

Uskon, et joskus vielä mie pystyn nauttimaa elämästä. Haluun matkustaa Mombasaa ja reissata ympäri maailmaa.
Joskus viel mie pystyn unohtaa kaiken pahan ja ahistavan mitä oon kokenu.
Pystyn vihdoin elämää sitä elämää mistä joskus pienenä oon haaveillu.

Toivottavasti joskus...

Toivottavasti joku kehtais vaivautuu sen verra, et liittyis tän blogin lukijaks.Lupaan nyt, et kirjotan vähä useemmi, ku vaihoin tän blogin osotteen, ettei kukaa tuttu enää löyä tätä. Sen takii pidin taukoo kirjottamisesta, ku mein porukat sai tietää et kirjotan tätä blogia. Siit sit alko hirvee selvittely, et miks teen sitä mitä teen.
Oon nyt käyny kaikki käynnit nuorten vastaanotolla ( 5 kertaa ), sielt meni lähete nuorisopsykiatriselle poliklinikalle ja nyt oon käyny siel neljä kertaa ja 26.9 on viimone kerta, en sit tiiä minne meen sen jälkee. Toivon, et jatkan käyntei polil, koska miust tuntuu, et vaik miun olo on nyt hyvä, ni sit ku tulee talvi ja pimee, ni sit olo menee vaa huonommaks ja huonommaks ja loppujen lopuks oon samas tilantees ku pari vuot sitte.

Kesän aikan on tapahtunu pari aika isoo juttuu miun elämäs. Ekakski mie sain kissanpennun, se on koht puol vuotta vanha. Sit miust tuli kesäkuun alus kummi. Oon jo iha kiintyny siihe lapsee, vaik se ei oo ees miun lapsi. Mieliala on ollu välil hyvä ja välil iha kauhee, et helpompi ois olla jossai paremmas paikas. Koulussa miulle on tullu semmosii kohtauksii, et mie tunnen itteni epätodelliseks ja iha ku kattoisin omaa elämää ku elokuvaa. Miul on siis depersonalisaatiohäiriö. Tai sellai ainaki miun lääkäri sano ja kyl miustkii tuntuu siltä. Kesäl ei oo tullu hirveesti kohtauksii, mut ain ku menin jonnekki mis on ihmisii, ni sit alkaa kauheesti ahistaa. En tiiä onks toho häiriöö olemas mitää lääkettä, en oo viel kysyny silt lääkärilt, toivottavasti ois, koska en haluu koko elämää viettää ahistuksen kourissa. En haluu ahistuu joka ihmisen seurassa.

Alotin ammattikoulun elokuun puolivälissä. Menin hotelli-, ravintola- ja cateringalalle ja tarkotus ois valmistuu kokiks. Miuta pelottaa, et sit ku oon keittiös tekee ruokaa ni rupee ahistamaa nii paljo, et en pysty tekee mitää enneku se kohtaus menee ohi ja yleensä siihe tarttetaa sen, et sanon jollekkii et nyt ahistaa ja sit keskustelen vähä aikaa jonku kaa. Yleensä ne kohtaukset ei oo ollu mitää pelkästää pari minuuttii kestävii, vaa ne on kestäny 10 minuutist jopa tuntii. Aattelin, et sanon miun ryhmänohjaajalle, et miul on tämmösii kohtauksii, et ois joku kuka ymmärtäis miks joskus oon vähä poissaolevan tuntune.
Kuraattorille oon jo kertonu, tai siis näytin sille semmosen kirjeen, minkä kirjotin 12.5. Näytin sen sillo viimosen koulupäivän yläasteen kuraattorille ja sit ku miul oli kesäl se ensimmäine poliaika, ni sit näytin sille lääkärille sillo.

Tykkään sateesta ja tykkään kävellä paljain jaloin pitkin katuja lämpimänä kevätpäivänä

Tykkään sateesta. Liian moni sanoo et on iha tyhmää et sataa ja miks pitää sataa ja eiks koskaa vois paistaa aurinko. Ite ainaki nautin satees kävelystä, ku sade kastelee vaatteet ja hiukset ja on täysin luonnon armoilla. Yleensä en ota ees sateenvarjoo mukaa jos lähen esimerkiks kouluu. Monet ihmettelee miksen käytä sateenvarjoo. Miust se on vaa paljo kivempaa kävellä vesisatees ilman sateenvarjoo.
Sateen jälkee on ihana kävellä ulkona ku ilma on hirmu raikasta.

Eile kävelin ekaa kertaa paljain jaloin tänä vuonna. Nautin joka hetkest. Vaik välil jalkoihi sattuki pienet kivet tai kävyt, ni silti nautin. Nää on näitä pienii iloja mitkä saa miut hirmu iloseks välil. Tarttin vaa vähä omaa rauhaa miun ajatuksille. Piti päässä miettii asioita jossai muualla ku kotona, ku koton on nii ahistava ilmapiiri nykyää ollu.