Mun pakoni loppuun juostu on

" Kauhea ei ole koskaan poissa. 

Kesällä se vetäytyy lehtien joukkoon.

Kun lehdet ovat pudonneet, se ilmestyy ovelle ja pyrkii sisään.

Minun on tunnettava se. 

Katsottava silmiin, kunnes se väistää.

Tai se ryömii minuun ja alkaa tehdä työtään."

Seuraavan kerran, kun kohtaan kauhean, katson sitä silmiin ja alan taistelemaan sitä vastaan.

En anna sille enää valtaa.

Aion parantua. 

Haluan parantua.

Heitän terät menemään.

Ei ole niin helppo sortua, kun tiedän ettei teriä enää ole.

Saan helposti uusia, mutta silti yritän lopettaa.

Olen saanut kerättyä voimia tarpeeksi, että jaksan lähteä rämpimään ylös.

Tarpeeksi, ainakin omasta mielestä.

Aion kohdata vihdoin menneisyyteni möröt.

Kaikki tai ainakin melkein kaikki tukahdutetut tunteet.

Olen yrittänyt päästää tunteita ulos.

Surua, ahdistusta ja muita pahoja tunteita.

Liian kauan sisällä ollessaan ne juurtuivat kiinni.

Pahan juuret kasvavat sisälläni.

Leviävät rikkaruohon lailla.

Nyt aion yrittää "niittää" ne.

Yksin.

Päästää kaiken ulos, niin ettei asiat jää enää pyörimään pääni sisälle.

Voin vihdoin hellittää otettani.

Voin vihdoin alkaa elämään.

"Mä aion antaa sen kuolla.

En enää anna sille tilaa hengittää,

mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää."

Annat kivun sun surun puuduttaa

En jaksanut taistella.

Olin heikko.

Keneltä uskaltaa pyytää apua?

Tarvitsen apua.

Haluaisin uskaltaa pyytää.

Ainut mitä osaan on huutaa äänettömästi.

Näyttää pahan olon.

Jälkinä ihossani.

Haluan, että joku kysyy ne oikeat kysymykset.
Sanoo ne oikeat sanat.

Mutta en itsekään tiedä mitä ne ovat.

Mitkä kysymykset kysymällä alkaa helpottaa.

Kaikki jää vain möykyksi sisälle.

Möröksi sängyn alle.
 Jäljeksi iholle.

Olin taas heikko.
En jaksanut taistella.
Annoin ajatusteni tappaa minua.
Selvisin kuitenkin ilman terää.
Vaikeaa se oli.

Kaivoin terän piilosta.
Olin valmis painamaan sen reittäni vasten.
Tekemään lisää syviä haavoja.
Pienempi ei olisi riittänyt.

En ollut tarpeeksi valmis.
En halunnut rikkoa lupausta, jonka asetin.
Joku päivä vielä voin heittää terän pois.
Tiedostaa, ettei ole enää pelkoa uudesta sortumisesta.
Ettei ole enää riippuvuuden kahleita.

Vielä se tulee mennäkseen jälleen, lähemmäks kuin aavistatkaan

Nämä ovat niitä hetkiä, jotka saavat minut sortumaan.
Jotka kahlitsevat riippuvuuteen.
Nämä hetket saavat minut pelkäämään.
Itseäni.
Romahdusta.
Jos en jaksakkaan enää nousta.
Yritän poistaa pahan olon ilman terää.
Taistella halua vastaan.
Jos tätä edes taisteluksi voi sanoa.
Otin aikaisemmin kaksi pilleriä.
Nyt otan toiset kaksi.
En tiennyt, että rupean leikkimään lääkkeiden kanssa.
Toivon, etten herää aamulla tähän oloon.
Näihin ajatuksiin, jotka nyt päässäni pyörii.
Annan yön tehdä tehtävänsä.
Toinen vaihtoehto on kivun tunteminen.
Taas.
Ehkä jo aamulla?

Kaikki voi olla liian myöhäistä huomenna

Makaan sängyssä.
Kuulokkeet korvilla.
Vailla mitään tunnetta.
Ehkä näin on parempi.
Ilman tunteita.
Ahdistusta.
Iloa.
Surua.
Onnellisuutta.
Näin on paljon parempi kuin perjantaina.

On vaikeaa tunnustaa oma heikkous.
Tunnustaa, ettei olekaan vahva.
Olen murtunut tämän taakan alla tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.
Olen kerännyt ne kasaan ja yrittänyt liittää niitä uudelleen kokoon.
Joka kerta kun murrun, yksi sirpale lentää ulottumattomiin.
Jonnekin mistä en löydä sitä.
Minusta katoaa aina yksi osa, vaikkakin vain pieni osa.
Milloin minusta tuli näin heikko ihminen?
Mikä oli se virhe minkä tein?
Vai johtuiko tämä edes minusta?
Oliko syynä jokin toinen?

Yritän väkisin pysyä kiinni arjessa ja elämässä.
Elää jonkinlaista elämää.
Pahan olon ja muun taakan kanssa.
Toivon, että joskus voin heittää taakan menemään.
Voisin muistella tätä kaikkea.
Muistella kuinka kovaa sattui.
Kuinka monta kertaa murruin, mutta aina sain liitettyä palaset jotenkin yhteen.

Toivon, että joskus joku ottaa minut vastaan tällaisena kuin olen.
Heikkona.
Murtuneena.
Särkyvänä.

Luulin pystyväni hallita jotenkin pahaa oloani.
Riippuvuuttani.
En pystynyt.
Haluan olla ihminen, jolla ei ole riippuvuutta.
Jolla ei ole vaaraa valita väärää tapaa pahan olon hallitessa.

En edes muista miltä tuntui olla pieni lapsi.
Olla ilman murheita.
Leikkiä huolettomana kavereiden kanssa.
Muistan vain pieniä pätkiä.

Olin pienenä rauhallinen ja iloinen.Muistan kuinka hymyilin ja nauroin päästessäni serkkuni reppuselkään hänen juostessa pitkin mummolan pihaa.
Monet vierailukerrat mummin luona, jolloin jo pelkkä ajattelu vierailusta sai hymyn nousemaan korviin.
Lauantaiset karkkipäivät, jolloin koko viikon odotus palkittiin.
Ennen joulua pipareiden leipomista serkkujen kanssa.
Joka joulu joulupukin odottaminen.
Joulupäivänä mummille syömään joululounasta.
Ystävien kanssa huolettomat leikkihetket.

Nykyisin olen ahdistunut, itsetuhoinen ja masentunut.
Pelkään joka päivä kuulevani mummin kuolleen.
Makean syömisen jälkeen tulee kadutus.
Tekisi mieli mennä oksentamaan kaikki paha ulos.
Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, koska en halua menettää ketään.
En halua joka päivä miettiä näenkö ystäviäni enää koskaan.
Tämä on vain vanhenemista.
Jokaisen halauksen jälkeen mietin näenkö ystävääni enää koskaan.
Oliko tuo halaus viimeinen meidän välillä.

En halua vanhentua.
En halua, että ihmisiä kuolee ympäriltäni.
Haluan taas olla lapsi.
Leikkiä kavereiden kanssa.
Olla iloinen.
Tutustua uusiin ihmisiin ilman menettämisen pelkoa.
Ja ennen kaikkea, olla ilman riippuvuutta ja pahaa oloa.
Valitettavasti ajassa ei pääse takaisinpäin, vaikka kuinka haluaisi.
Yritän ymmärtää, että ihmiset vanhenee.
Kuolee erilaisien tapahtumien johdosta.
Jos en voi pelastaa itseäni, niin kuinka se onnistuisi muiltakaan.
En pysty , vaikka tahtoisin.
Yritä kovemmin, älä luovuta. Ota itseäsi niskasta kiinni. Tee jotain!
Voi jos se olisikin niin helppoa.
Voi jos tulisinkin onnelliseksi sormia napsauttamalla.
Ei.
Asiat eivät ole niin helppoja.
Kyllä tuolla jossain minussa elää pieni piru, joka vaikeimmallakin hetkellä jatkaa taistelua.
Kun olen päättänyt luovuttaa itseni taas riippuvuudelle.
Toivon, että sisälläni olevalla pirulla riittää voimia taistella vielä vähän aikaa.
Sen aikaa, että paranen.
Että olen taas ehjä.