En jaksa hymyillä.
Enkä olla sosiaalinen.
Haluan vain kadota.
Nukkua.
Pitkään.
Niin kauan, kunnes olen taas kunnossa.
Niin kauan, kunnes pystyn taas elämään.
Haluan nukkua tämän pahan olon pois.
Tämän tyhjyyden.
En jaksa tavata ketään.
En jaksa tehdä mitään.
Käperryn sohvannurkkaan pieneen sikiöasentoon.
Ja yritän selviytyä.
Olen kutistunut pieneksi.
Luulen, ettei tässä kyse ole ainoastaan mummin kuolemasta.
Tässä on jotain muutakin.
Jotain, mitä en itse tiedä.
Minun ei pitäisi ehkä olla olemassa.
Olinko vain suuri väärinkäsitys, virhe?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti