Oon pitänyt kaiken takana. Kuvitellen, ettei huomenna, edessä oo se kaikki ihan samana

Pelkään herätä aamulla.

Pelkään uutta päivää.

Onko se samanlainen kuin edellinen?

Yritän unohtaa,

poistaa sen mörön,

pääni sisältä, sängyn alta.

Tiedän itsekin,

etten pysty unohtamaan.

Esitän, etten muistaisi.

Että olisin jo unohtanut.
Että vajaa viisi vuotta on tehnyt tehtävänsä.
Olisin painanut sen mieleni perukoille.
Sinne koloon, johon en koskaan enää katso.

En ole terve.
Enkä varsinkaan ole unohtanut.
En läheskään.
Onnellisuutta kohti kurotan itseäni joka päivä.
Yritän parantua.
Voin vielä joskus sanoa olevani onnellinen.
Aidosti onnellinen.

Nyt se tuntuu utopiselta.
Että joskus en tuntisikaan näin syvää pahaa oloa.
Että joskus en enää tarttuisikaan terään sen olon vallitessa.
Että joskus voisin aidosti iloita siitä, että elän.
Se on vasta jossain tulevaisuudessa.