Ja silti uskallusta vailla

Vanhat muistot palasivat mieleeni.
Liian vahvasti, repien auki melkein arpeutuneita haavoja.
Nyt olisi hyvä aika alkaa käsittelemään tätä asiaa.
En voi.
En pysty.
En ole vielä tarpeeksi vahva.

Sisälläni elää vieläkin se 12-vuotias lapsi, joka haluaisi vaan unohtaa.
Päästää menneistä irti.
Vapautua vihdoin siitä valtavasta taakasta, jonka alla on kaikki nämä vuodet kulkenut.

"Heikko kohta, se kipeä josta on kiellettyä multa kysyä"
Älä kysy.
Älä pakota muistamaan.

Kysyt kysymyksen.
Jäädyn totaalisesti.
En pysty sanomaan mitään.
Nielen itkua.
En halua puhua siitä vielä, on ainut mitä sanon.

Vilkaisen kättäni.
Hento, valkoinen jälki.
Hän jätti pysyvän jäljen käteeni.
Joka päivä joudun näkemään sen.
"Hulluksihan tässä tulee."

En tiedä mitä pitäisi tehdä...?