Puolet minusta on muualla

Istuessani kylmällä asfaltilla pääni painettuna polviin, totuus iski vasten kasvojani.
Olen heikko.
En pärjää yksin.
Eniten häiritsee, etten tiedä miksi tunnen näin.
Miksi aina vajoan siihen samaan?
Enkö voisi vain nauttia olostani.
Siirtää ajatukset pahasta pois.
Tiedän mikä sen on aiheuttanut.
Mistä lähtien se on ollut minussa.
Mutten tiedä, kuinka saisin sen pois.
Kuinka voisin jättää menneisyyteni vihdoin taakseni ja keskittyä elämään.

Haluaisin rakastua.
Haluan käpertyä turvallisen ihmisen kainaloon ja kertoa, että välitän.
En tiedä uskallanko sitoutua.
Haluaisin uskaltaa.

Katson kateellisena muita, joilla on kumppani.
Ja sitten olen minä, joka ei ole kenenkään.
Minulla ei ole ketään, jota rakastaa.
Joka rakastaisi takaisin.
Jonka vierestä heräisi aamulla ja sanoisi, rakastan sinua.

En osaa kuvitella itseäni kenenkään tyttöystäväksi.
En ole valmis vielä.
En, ennenkuin osaan rakastaa itse itseäni.

Ehkä en tarvitse sittenkään ketään.
Jos pystynkin pärjäämään omillani.

Lopulta voisin vain todeta, "pärjään ehkä sittenkin yksin"