" Kauhea ei ole koskaan poissa.
Kesällä se vetäytyy lehtien joukkoon.
Kun lehdet ovat pudonneet, se ilmestyy ovelle ja pyrkii sisään.
Minun on tunnettava se.
Katsottava silmiin, kunnes se väistää.
Tai se ryömii minuun ja alkaa tehdä työtään."
Seuraavan kerran, kun kohtaan kauhean, katson sitä silmiin ja alan taistelemaan sitä vastaan.
En anna sille enää valtaa.
Aion parantua.
Haluan parantua.
Heitän terät menemään.
Ei ole niin helppo sortua, kun tiedän ettei teriä enää ole.
Saan helposti uusia, mutta silti yritän lopettaa.
Olen saanut kerättyä voimia tarpeeksi, että jaksan lähteä rämpimään ylös.
Tarpeeksi, ainakin omasta mielestä.
Aion kohdata vihdoin menneisyyteni möröt.
Kaikki tai ainakin melkein kaikki tukahdutetut tunteet.
Olen yrittänyt päästää tunteita ulos.
Surua, ahdistusta ja muita pahoja tunteita.
Liian kauan sisällä ollessaan ne juurtuivat kiinni.
Pahan juuret kasvavat sisälläni.
Leviävät rikkaruohon lailla.
Nyt aion yrittää "niittää" ne.
Yksin.
Päästää kaiken ulos, niin ettei asiat jää enää pyörimään pääni sisälle.
Voin vihdoin hellittää otettani.
Voin vihdoin alkaa elämään.
"Mä aion antaa sen kuolla.
En enää anna sille tilaa hengittää,
mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti