En osaa enää ajatella.
Näen harhoja.
Säikähdän varjoani.
Pelkään kävellä pimeässä.
Pelkään rasahduksia metsässä.
Yritän olla ajattelematta liikaa.
Mutta se on liian vaikeaa.
Ajatukset pyörii ympyrää.
En luota itseeni.
En luota siihen, etten tee mitään.
Pahan olon ohi.
En luota itseeni.
En luota siihen, etten tee mitään.
Väsyttää liikaa.
Haluaisin nukkua tämän väsymyksen pois.
Mutta se ei lähde nukkumalla.
Voisin olla ottamatta pillereitä.
Siitä on liian vähän aikaa kun sain ne.
12 päivää olen syönyt niitä.
Kohta kaksi viikkoa.
Keskiviikkona muutetaan annostusta.
En enää tiedä haluanko sittenkään näitä.
Haluan elämän ilman pahaa oloa.
Ahdistusta.
Riippuvuutta.
Onnistuuko se ilman lääkkeitä?
Ei.
Olen huomannut sen.
Joten pakko kai se on syödä niitä.
Olla virallisesti sairas.
En sano kenellekään enää mitään.
Omista ajatuksista.
Ketään ei oikeasti edes kiinnosta.
En jaksa olla sosiaalinen.
Kaksi päivää minulla on lupa vain olla.
En tiedä näenkö ketään.
Jaksaako kukaan nähdä minua.
Saatan vain maata sängyssä ja nukkua.
Pahan olon ohi.
En jaksa enää kysyä ketään.
Ehdottaa tapaamisia.
En halua tulla torjutuksi.
Jos muilla ei olekaan aikaa.
Anteeksi sekava teksti ja sekavat ajatukset.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti