Henkinen romahdus

Koko päivän yritin pitää itseni kasassa.
Onnistuin.
Jotenkin.
Kotimatkalla tuntui pahalta.
Olisi tehnyt mieli romahtaa.
Siihen paikkaan.
Siinä hetkessä en voinut kuin sinnitellä.

Kotona annoin itselleni luvan.
Annoin itseni itkeä.

Lähdin lenkille.
Juoksin.
Juoksin vähän kovempaa.
Juoksin melkein täysiä.
Kunnes romahdin.
Taas.
Pysähdyin ja menin kyykkyyn.
Itkin.
Pitkään.
Keskellä pururataa.

Ahdistaa.
Muutaman viikon päästä on hautajaiset.
En halua, mutta en voi kieltäytyä.
Enää.

En olisi uskonut, että olisin taas luovuttanut itseni riippuvuudelle.
Luulin, että olisin päässyt pikkuhiljaa eroon.
Olin väärässä.
Taas.

En pelkää myöntää, ettei minulla ole kaikki kunnossa.
En haluaisi myöntää, että olen heikko.
Nyt ei vain ole muuta mahdollisuutta.

Pelkään, ettei minusta ole selviytymistarinan kirjoittajaksi.
Ettei minusta tule selviytyjää.
Jään paikoilleni.
Jään alkupisteeseen.
En ole liikkunut yhtään eteenpäin.
Viime viikko antoi toivoa paremmasta.
Tämä päivä kumosi kaiken.
Selviydyn. En selviydy.

Vuodet vähenee, meistä kaikki vanhenee

Katson taas sitä tyhjyyttä silmiin.
Olen voimaton sen edessä.
Tyhjää.
Tunnen pelkkää tyhjää.
Menetin toisen mummini, enkä tunne mitään.
Tuntuu, ettei minusta tule koskaan ehjää.
Joka kerta kun olen saanut liitettyä sirpaleet jotenkin kasaan, ne särkyvät taas.
Nyt menetin ison sirpaleen
Sitä en tule koskaan saamaan takaisin.
Koko loppuelämäni yritän elää näin.
Moni muu on siihen pystynyt, miksen minäkin?
 
En pysty itkemään.
En huutamaan.
En nauramaan.
En tekemään mitään.
Tyhjyys lamaannuttaa minut täysin.
Olen vain tässä ja etsin auttajaa.
Jotain, joka saa minut taas tuntemaan.
Joka saa minut palaamaan takaisin tähän elämään.
Tähän todellisuuteen.

"Niin väsyneenä loppumatkan kuljit, 

uneen rauhaisaan sä silmät suljit. 

On hiljaisuus ja suru sanaton, 

mutta tiedämme sun hyvä olla on."

Saanko vihdoin jonkun kanssani kulkemaan?

Onko tämä nyt se kauan kaivattu pelastusköysi?
Minun oma pelastusköyteni?
Joka auttaa nousemaan pohjalta ylös.
Joka auttaa pitämään minut pinnalla.
Toivon, ettei hän ajattelisi minun olevan heikko ihminen.
Että pelkkä kosketus särkisi minut.

En halua elätellä hirveästi toiveita, jos tästä ei tulisikaan mitään. Selviäisinkö silti?
Selviäisin.
Ainakin jotenkin.
Mutta nyt en halua ajatella, ettei tästä voisi tulla mitään.
Annan itselleni tilaisuuden rakastua.
Tuntea iloa.
Tutustua uuteen ihmiseen.
Toivoa, että kaikki menisi hyvin.

Silmieni edessä ei ole tummaa verhoa.
Vihdoin voin katsoa maailmaa uusin silmin.
Pystyn näkemään maailman parempana paikkana elää.
En usko, että alamäkeni loppui tähän.
En usko, että kohtaukset loppuivat tähän.
Toivon, että nyt olen löytänyt ihmisen, kenen kainaloon käpertyä kohtauksen vallitessa.
Kenelle voisin kertoa kun paha olo iskee.
Uskon, että voin vihdoin mennä eteenpäin.
Voin vihdoin uskoa onnelliseen tulevaisuuteen.

Toivon niin paljon, että en menisi mokaamaan tätä.
Olen onnellinen, kun ylitin itseni eilen.
Kysyin jotain, mitä en ollut ajatellut olevani valmis kysymään pitkään aikaan.
Pelkäsin, että minut torjuttaisiin.
Päinvastoin.

Illalla kuulin sukulaiseni olevan huonossa kunnossa.
Hänellä ei ole enää kauaa aikaa jäljellä.
Enää ei voi muuta kuin odottaa soittoa.
Tietoa, että hän on lähtenyt täältä parempaan paikkaan.
En halua enää käydä katsomassa häntä.
Haluan muistaa hänet terveenä.
Kesällä, hänen syntymäpäivillä näin hänet viimeeksi.
Silloin hän oli terveempi kuin nyt.
Tavallaan taas haluaisin käydä vielä viimeisen kerran.
Viimeisen kerran tapaamassa, ennenkuin hänestä aika jättää.
En tiedä mitä pitäisi tehdä...?

Kipu kasvattaa

Olisin taas valmis muuttumaan pölyksi.
Lentämään tuhkana meren yllä, kerrankin vapaana.
Haluan taas sitä, mutta en voi tehdä niin.
Ystävien, perheen ja tulevaisuuden takia.
Tulevaisuuden, joka tulee olemaan parempi kuin nykyisyys.
Kunhan jaksan yrittää.
Taistella.
Milloin elämästäni tuli taistelu?
Taistelu itseäni vastaan.
Haluaisin pystyä myöntämään itselleni, ettei kaikki ole hyvin.
Antaa luvan olla heikko.
Näyttää oikeat tunteet.
Olla esittämättä muille.
Olla vihdoin se, joka oikeasti olen.
Ilman tekohymyä.
Pystyä luottamaan ihmisiin.
Luottamaan, että he hyväksyvät minut tällaisena kuin olen.
Heikkona.
Arpisena.

En halua luopua terästä.
En voi jättää sitä kesken.
Sitä, minkä joskus aloitin.
Sitä, mikä vuosien kuluessa on muuttunut tavaksi selviytyä.
Joka on auttanut, kun olen ollut pohjalla.
Elämäni on pyörinyt kauan aikaa sen ympärillä.
Kuinka voisin lopettaa sen nyt, kun en ole saanut sitä täydellistä arpea?
Sitä valkoista arpea, joka kestää.
Joka muistuttaa aina siitä kaikesta pahasta olosta, josta kuitenkin selvisin.
Vasta sitten olen valmis luopumaan 'ystävästäni'

Viiltäminen on tapani luoda taidetta.
Luoda jotain pysyvää.
Ihoni on kangas ja terä on sivellin.
Joku maalaa tauluun, minä maalaan itseeni.
Milloin tulee se päivä, kun voin vaihtaa terän siveltimeen?
Ihon kankaaseen?
Kun heitän terän menemään?
Kun vapaudun riippuvuuden kahleista?
Vielä joku päivä olen vihdoin vapaa.
Voin alkaa elämään ilman uusia "maalauksia".
Voin alkaa luoda taidetta jollain paremmalla tavalla.

Toivottavasti pystyn lopettamaan sen, ennenkuin kankaastani loppuu tyhjä tila.
Ennenkuin pitää maalata vanhan päälle.

Miksi edes yritän irrottautua?
Tiedän, etten kuitenkaan koskaan tekisi liian syvää.
Niin syvää, että en pystyisi hallitsemaan sitä.
Tämä kuitenkin auttaa.
Vaikkakin sairaalla tavalla.
Tavalla, jota moni ihminen ei pysty käsittämään.
Onneksi.
Toivoisin välillä, etten olisi tehnyt sitä ensimmäistä viiltoa.
Että olisin hakenut apua tarpeeksi ajoissa.
Jos olisin nähnyt tulevaisuuteen ja tähän hetkeen, olisinko silti jatkanut?
Jos olisin tajunnut kuinka vaikeaa lopettaminen myöhemmin on?

Miksi onnesta puhutaan niinkuin jostain riskistä?

Tapasin tänään taas pienen tytön.
Käveltiin yhdessä bussipysäkiltä pois.
Hän kertoi minulle elämäntarinansa.
Meinasin alkaa itkemään.
Kuinka noin pieni lapsi on voinut kokea noin paljon?
Keskustelun aikana tajusin kuinka tärkeää on nauttia tästä hetkestä.
Tästä elämästä.
Kuinka hetkessä voi menettää kaiken.
Kuinka joutuu olemaan yksin.
Joutuu taistelemaan saadakseen edes vähän rakkautta ja huolenpitoa.
Kokemani asiat ovat vain pieni osa tuon tytön kokemasta.
Hän tulee aivan varmasti selviämään tästä elämästä.
Kaikista vastoinkäymisistä.
Hän on selviytyjä.
Toivon, että hän pystyisi käyttämään tulevaisuudessa menneisyyttään voimavarana.
Toivon, että hän ei takerru menneisyyteen, niinkuin minä tein ja teen.
Kunpa voisin itse olla noin rohkea.
Kertoa tuntemattomille elämäntarinani.

Ympärilläni on paljon selviytyjiä.
Miksi en itse osaa elää menneisyyteni kanssa?
Miksi tunnen itseni häviäjäksi?
Surkeaksi ihmiseksi?

Minulla on muistoja.
Niin hyviä, kuin pahojakin.
Ne ovat muokanneet minua tällaiseksi kuin nyt olen.
En ole sama ihminen kuin ennen, enkä tulevaisuudessa ole sama ihminen kuin olen nyt.
Muutun koko ajan.
Ympäristön ja ympärillä tapahtuvien asioiden johdosta.
Joistain tehdyistä asioista olen ylpeä; saavutuksista ja opituista asioista.
Olen tehnyt virheitä.
Osa tehdyistä virheistä on opettanut minua.
En ole tehnyt samaa virhettä toista kertaa.
Mutta sitten valitettavasti on niitäkin virheitä, joita teen.
Usein.
Toistuvasti.
Virheistä pitäisi oppia.
Miksi en opi?

Olen ollut hölmö.
Ajattelematon.
Sisältä kylmä, mutta kuitenkin niin herkkä ja haavoittuvainen.
Olen kasvattanut vuosien varrella itselleni kuoren.
Kuoren, jonka läpi ei pääse kukaan.
Kuoren, jota yritän pikkuhiljaa hajottaa.
Jotta tuntisin edes jotain.
Jotta en esittäisi enää.
Kyllä se kuori vielä joku päivä hajoaa.
Josko sitten olisi minun aikani olla onnellinen?
Joko sitten voin sanoa "selvisin!"?

Eletään ja ei anneta toisten kuolla

Tänään vastaan käveli pieni tyttö.
Tyttö joka oli iloinen.
Hän hyräili jonkin laulun melodiaa.
Oikeassa kädessään hänellä oli oranssi vaahteranlehti, jota hän heilutti samaan rytmiin jalkojen kanssa.
Ohikiitävän hetken aikaa näin itseni siinä tytössä.
Itseni noin kymmenen vuotta sitten.

Tiesin syksyn tulleen, kun puut pudottivat lehtensä ja tuuli levitti kauniin värisiä lehtiä pitkin pihaa.
Hypin lehtikasasta toiseen intoa puhkuen.
Joka vuosi toistui sama juttu.
Kunnes en enää jaksanut innostua syksystä.
Kun syksy muuttuikin viholliseksi.

Nykyisin tuntuu, että jokin osa minusta kuolee syksyllä puiden mukana.
Kun puu tiputtaa lehtensä, minunkin voimat hiipuvat.
Jaksan kuitenkin jollain talven yli.

Pitkä puhelu H:n kanssa laittoi miettimään.
Mennyttä ja nykyistä elämää.
Itseäni.
Muita.
En saisi ajatella etten ole kokenut mitään.
Olen kokenut liikaa.
Moni on kokenut minuakin enemmän, mutta minulle tämä on liikaa.
Välillä mietin, että ihan hölmöstä syystä olen alkanut itseäni vahingoittamaan.
Kävelin vain väärässä paikassa väärään aikaan.
Siinä se.
Tuosta on se kaikki paha olo lähtöisin.
Miksi vielä jatkan?
Ei sen pitäisi enää vaikuttaa.
Paha olo on jatkunut niin kauan, että se on läheisempi kuin hyvä olo.
Tunnen itseni tavallaan "kotoisammaksi".
Kuinka saisin siirrettyä "kotiani" hyvän olon puolelle?
Niin, että paha olo olisi vihollinen.
Että pyrin kaikin mahdollisin keinoin pysymään positiivisena.

Paraneminen on omasta päästä kiinni.
Miksi silti en ole parantunut?
Vaikka haluan kovasti parantua ja päästä pahasta olosta pois?
Haluanko tarpeeksi kovaa parantua?
Onko miuta tarkoitettu olemaan onnellinen?
On.
Haluan uskoa siihen.
Meidät kaikki on tarkoitettu olemaan ilman jatkuvaa pahaa oloa.
Pieni pala minusta uskoo paranemiseen.
Pieni pala haluaa uskoa parempaan huomiseen.

Haluan, että ihmiset välittäisivät muista ihmisistä.
Vastaantulijalle osoitettu hymynpilkahdus saattaa parantaa huononkin päivän.
Uskon ja toivon, että vielä joku kaunis päivä voin sanoa "Selvisin ystävien ja muiden auttamana!"
Toivon, että näen joskus valoisamman tulevaisuuden.
Toivon, että ihmiset kuolisivat normaalisti.
Ettei kukaan jää yksin.
Ettei kenenkään tarvitsisi kuolla itsemurhan kautta.
Toivon, että mahdollisimman moni näkisi sen valon ja ilon jota maailmalla on tarjota.
Itsekään en sitä vielä näe, mutta joskus vielä.
Vielä tulee se päivä.

Kaikki voi olla liian myöhäistä huomenna

Makaan sängyssä.
Kuulokkeet korvilla.
Vailla mitään tunnetta.
Ehkä näin on parempi.
Ilman tunteita.
Ahdistusta.
Iloa.
Surua.
Onnellisuutta.
Näin on paljon parempi kuin perjantaina.

On vaikeaa tunnustaa oma heikkous.
Tunnustaa, ettei olekaan vahva.
Olen murtunut tämän taakan alla tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.
Olen kerännyt ne kasaan ja yrittänyt liittää niitä uudelleen kokoon.
Joka kerta kun murrun, yksi sirpale lentää ulottumattomiin.
Jonnekin mistä en löydä sitä.
Minusta katoaa aina yksi osa, vaikkakin vain pieni osa.
Milloin minusta tuli näin heikko ihminen?
Mikä oli se virhe minkä tein?
Vai johtuiko tämä edes minusta?
Oliko syynä jokin toinen?

Yritän väkisin pysyä kiinni arjessa ja elämässä.
Elää jonkinlaista elämää.
Pahan olon ja muun taakan kanssa.
Toivon, että joskus voin heittää taakan menemään.
Voisin muistella tätä kaikkea.
Muistella kuinka kovaa sattui.
Kuinka monta kertaa murruin, mutta aina sain liitettyä palaset jotenkin yhteen.

Toivon, että joskus joku ottaa minut vastaan tällaisena kuin olen.
Heikkona.
Murtuneena.
Särkyvänä.

Luulin pystyväni hallita jotenkin pahaa oloani.
Riippuvuuttani.
En pystynyt.
Haluan olla ihminen, jolla ei ole riippuvuutta.
Jolla ei ole vaaraa valita väärää tapaa pahan olon hallitessa.

En edes muista miltä tuntui olla pieni lapsi.
Olla ilman murheita.
Leikkiä huolettomana kavereiden kanssa.
Muistan vain pieniä pätkiä.

Olin pienenä rauhallinen ja iloinen.Muistan kuinka hymyilin ja nauroin päästessäni serkkuni reppuselkään hänen juostessa pitkin mummolan pihaa.
Monet vierailukerrat mummin luona, jolloin jo pelkkä ajattelu vierailusta sai hymyn nousemaan korviin.
Lauantaiset karkkipäivät, jolloin koko viikon odotus palkittiin.
Ennen joulua pipareiden leipomista serkkujen kanssa.
Joka joulu joulupukin odottaminen.
Joulupäivänä mummille syömään joululounasta.
Ystävien kanssa huolettomat leikkihetket.

Nykyisin olen ahdistunut, itsetuhoinen ja masentunut.
Pelkään joka päivä kuulevani mummin kuolleen.
Makean syömisen jälkeen tulee kadutus.
Tekisi mieli mennä oksentamaan kaikki paha ulos.
Pelkään tutustua uusiin ihmisiin, koska en halua menettää ketään.
En halua joka päivä miettiä näenkö ystäviäni enää koskaan.
Tämä on vain vanhenemista.
Jokaisen halauksen jälkeen mietin näenkö ystävääni enää koskaan.
Oliko tuo halaus viimeinen meidän välillä.

En halua vanhentua.
En halua, että ihmisiä kuolee ympäriltäni.
Haluan taas olla lapsi.
Leikkiä kavereiden kanssa.
Olla iloinen.
Tutustua uusiin ihmisiin ilman menettämisen pelkoa.
Ja ennen kaikkea, olla ilman riippuvuutta ja pahaa oloa.
Valitettavasti ajassa ei pääse takaisinpäin, vaikka kuinka haluaisi.
Yritän ymmärtää, että ihmiset vanhenee.
Kuolee erilaisien tapahtumien johdosta.
Jos en voi pelastaa itseäni, niin kuinka se onnistuisi muiltakaan.
En pysty , vaikka tahtoisin.
Yritä kovemmin, älä luovuta. Ota itseäsi niskasta kiinni. Tee jotain!
Voi jos se olisikin niin helppoa.
Voi jos tulisinkin onnelliseksi sormia napsauttamalla.
Ei.
Asiat eivät ole niin helppoja.
Kyllä tuolla jossain minussa elää pieni piru, joka vaikeimmallakin hetkellä jatkaa taistelua.
Kun olen päättänyt luovuttaa itseni taas riippuvuudelle.
Toivon, että sisälläni olevalla pirulla riittää voimia taistella vielä vähän aikaa.
Sen aikaa, että paranen.
Että olen taas ehjä.

Muistutit kaikesta kauniista, vaikka kuinka kovaa sattui

Itsesyytökset puskee pintaan.
Miksi olen tällainen?
Miksi en ole kaunis?
Onnellinen?
Miksi en omaa hyvää itsetuntoa?
Miksi ryven vieläkin menneisyyden suossa?
Miksi?
En vaan osaa avata minua kahlitsevia lukkoja.
En löydä sopivaa avainta.
Toivon, että terapian myötä saisin pikkuhiljaa teetettyä avainta, joka lopulta käy lukkoihin, jotka pitävät minua paikoillaan ja estävät parantumasta.
Olen yrittänyt siirtää pahaa oloa pois.
Olen yrittänyt ajatella positiivisemmin.
En näköjään ole yrittänyt tarpeeksi.
Varmaan pitäisi yrittää niin kauan, että voimat loppuu.
Niin kauan, että kipu katoaa.
Onko se viikko?
Kuukausi?
Vuosi?
7 vuotta?
Vai kenties koko loppuelämä?
Sitä ei tiedä kukaan, en myöskään minä.
Olisinko onnellinen laihempana?
Kauniimpana?
Arvettomana?
Olisin.
Pystyn laihtumaan.
Pystyn tekemään ulkonäölleni jotain.
Mutta en pysty olemaan arveton.
En ole koskaan tehnyt tikkejä tarvitsevia haavoja, joten voiko silti sanoa, että viillän, koska se helpottaa?
Jotta pystyn taas hengittämään?
Jotta tunnen taas jotain?
Vaikka arpeni eivät ole niin näkyvissä kuin muiden?
Vaikka ne eivät ole niin syviä?
Miksi teen aina uusia haavoja, jos haluan elää ilman arpia?
Sitä ei pysty normaali ihminen, kenellä ei ole kokemusta, tajuamaan.
Teen, koska olen tehnyt aina niin.
Koska en osaa purkaa pahaa oloa muulla tavalla.
Koska ei haittaa, vaikka tulee muutama uusi arpi muiden sekaan.
Koska olen heikko.
Tiedän, etten pysty parantumaan jos jatkan.
Tiedän, että jokainen itseaiheutettu haava pudottaa syvemmälle.
Tiedän, ettei itsesyytökset auta.
Miksi silti syytän itseäni?
Miksi siltikin jatkan?
En näe muuta ulospääsyä ahdistuksesta.
En pysty muutenkaan paranemaan, ennenkuin olen saanut ajatukset järjestykseen.
En vaan pysty.
Älkää huolestuko!
En ole kuollut, vaikka en pitäisikään yhteyttä vähään aikaan.
Vaikka tekisinkin uusia haavoja.
Vaikka en olisikaan onnellinen.
Ja jaksaisi hymyillä.
Koska minä sinnittelen.
Yritän joka päivä hivuttautua onnellisuutta kohti.
Vaikka välillä tuleekin rajusti takapakkia, niin silti saan kuivaa maata jalkojeni alle.
Vielä joku päivä ei ole enää menneisyyden suota johon aina välillä uppoan.
Matka on pitkä, mutta yritän jaksaa.
Vaikka se onkin vaikeaa.
Vaikka menetänkin innostuksen kaikkea ja kaikkia kohtaan.
Silti elän.
Yritän elää.
Niin kauan jaksaa elää, kun on jotain minkä vuoksi elää.
Entä jos joku päivä heräät ja tajuat ettei sinulla ole ketään.
Jaksaisitko silti elää?
Jaksaisin vähän aikaa ainakin.
Myöhemmästä en tiedä.
Eikä toivottavasti tarvitsekaan tietää.
Vaikka olenkin selvinnyt näin pitkälle taakan kanssa, jota kannan joka päivä mukana, en voi sanoa että olisin vahva.
En todellakaan ole vahva.
En voi uskotella sitä itselleni.
Enää en voi valehdella.
En voi esittää itselleni muuta kuin olen.
Jos en pysty kohtaamaan itseäni aidosti, niin miten se onnistuisi muidenkaan kanssa...?
Poistanko nämä molemmat blogit?
Ehkä.
En halua huolestuttaa ketään, varsinkaan ystäviä.
En halua, että kukaan on huolissaan.
Jos olisi ollut minun aikani kuolla, olisin kuollut jo.
9. luokka, lähinnä joulu oli kamalaa.
Silloin mietin tosissani itsemurhaa.
Silloin olin valmis tekemään ihan mitä tahansa, että paha olo loppuisi.
Onneksi valitsin oikein.
Valitsin avun.
Kerroin kuraattorille, etten jaksa enää.
Hän järjesti apua.
Kuunteli valitusta ja pahaa oloa.
Auttoi, kun en jaksanut vaeltaa yksin.
Hän kuskasi autolla toiseen kaupunkiin keskustelemaan ammattiauttajan kanssa, kun itse ei enää osannut auttaa.
Hän tuli seuraksi tutustumaan ammattikoulun kuraattoriin, kun en yksin pystynyt.
Olen suuressa kiitollisuudenvelassa hänelle.
Peruskoulun kuraattorin ja muiden auttajien ansiosta olen nyt tässä.
Ja mikä tärkeintä, elän.
En usko, että enää tulisi niin vahvaa kuolemanhalua kuin pari vuotta sitten.
Kiitos! <3

Tie pois kivusta on kulkee kivun läpi

Liikaa ajatuksia ja sekavia lauseita.
Mietin tekemiäni tekoja.
Tapahtumia jotka ovat vaikuttaneet elämääni.
Miksi olen päästänyt itseni putoamaan niin monta kertaa pohjalle?
Miksi en ole yrittänyt estää?
Olisi paljon helpompaa jos kuilun saisi muurattua umpeen.
En putoaisi enää.
Ei olisi enää pelkoa uudesta vajoamisesta.
Ehkä tulen vielä joskus näkemään sen.

Jos elämässä voisi tehdä u-käännöksen, tekisinkö sen?
Ehkä?
Voisin tehdä asiat toisin.
En olisi käynyt niin syvällä kuin nyt olen ollut.

Haluaisin poistaa maailmasta kaiken vihan.
Väkivallan.
Ahdistuksen.
Olisiko sittenkään hyvä?
Jos kaikki olisivat iloisia ja onnellisia?
Voiko olla onnellinen ilman surua ja vihaa?

Miksi en ole ottanut apua vastaan?
Miksi vastaan "hyvää kuuluu" kun todellisuus on aivan eri?
Miksi en osaa kertoa, etten jaksa?
Osaa näyttää tunteita?
Sanoa, että en ole vahva enää...?

Katson kateellisena muiden arvetonta ihoa.
Ei naarmun naarmua.
Miltä tuntuisi omistaa puhtaat, arvettomat kädet?
Pystyisinkö olemaan avoimempi?
Heittäytymään paremmin mukaan?
Voi olla.
En kuitenkaan tule näkemään sitä aikaa.
Tehtyä ei saa valitettavasti tekemättömäksi.

Päiväni ovat menneet hyvin ristiriitaisesti.
Pääni sisällä on meneillään jokin pyörremyrskyn kaltainen tila.
Ulospäin kuitenkin iloitsen ja hymyilen.
Jos tietäisin mikä tällä hetkellä vaivaa, nujertaisin sen, mikä estää minua olemasta onnellinen.
Olisin ollut jo kauan aikaa sitten onnellinen.
En vain saa siitä otetta.
Ehkä minua ei vain ole tarkoitettu olemaan onnellinen.

Mutta kai minun on vain opittava elämään tällaisena.
Ehkä tähän ei tule koskaan muutosta.
Ehkä tähän tulee jo ensi viikolla muutos.
En tiedä.
Kukaan ei tiedä.
Toivon sydämeni pohjasta, että muutaman vuoden päästä olen onnellinen.
Osaan iloita aidosti.
Voin sanoa "hyvää kuuluu" ja myös tarkoittaa sitä.
Pystyisin rakastamaan muita ihmisiä.
Ja itseäni.
Pääsisin itseni satuttamisesta ja pahoista ajatuksista eroon.
Haaveet jotka toivottavasti joskus tulevat toteutumaan.

Puolikas hymy kaiken muun keskellä

Mietin yksinäisyyttä.
Miksi jotkut on yksin.
Mietin mitä olen tehnyt, että minulla on noin ihana ystävä.
En voi kuvitella elämääni ilman ketään.
En osaa olla yksin.
Välillä on parempi olla yksin.
Joskus toivon, ettei kukaan ota yhteyttä.
Yksin ollessani kuitenkin kaipaan seuraa.
Ristiriitaista?

Vietin hyvän päivän eilen.
Nauroin.
Osasin olla onnellinen.
Nautin hetkestä jolloin ei ollut paha olla.
Jolloin ei tullut mieleenikään tarttua terään.

Lenkkeilin hyvässä seurassa.
Uskalsin jopa tehdä jotain, mitä en olisi koskaan kuvitellutkaan.
Kävin uimassa.
Uimahallissa.
H:n kanssa.
Ilman toppia tai muutakaan paitaa.
Olen ylpeä itsestäni.
Pystyin tekemään sen, minkä ajattelin pystyvän tekemään vasta vuosien päästä.


Kotiin lähtiessäni ulkona oli kylmä.
H:n halaus lämmitti.
Enää ei ollutkaan niin kylmä.
Tunsin lämpöä.
Ymmärsin halauksen voiman.
En ymmärrä miksi ihmiset halaavat niin harvoin.
Tästä lähin otan tavaksi.
En enää pelkää halata.

Eilinen antoi voimaa jaksaa taas vähän aikaa.
Antoi toivoa parempaan.
Uskon, että maailma ei olekkaan niin paha paikka kuin luulin.
Uskallan taas elää vähän aikaa.