It's time to be happy again

Päivät ovat olleet täynnä merkityksettömiä hetkiä.
Tätä kesää en tule muistamaan jälkeenpäin.
Tänä kesänä ei ole tapahtunut mitään elämää mullistavaa.
Paitsi, että pääsin terapiaan.
Täytin 17-vuotta.
En ole viiltänyt ollenkaan.
Olen kävellyt kadulla t-paidassa.
Ja en ole hautautunut huppariin, niinkuin pari kesää sitten.

Olen yrittänyt löytää elämästäni positiivisia asioita.
Iloinnut aidosti.
Nauttinut lämpimästä kesästä.
Ruskettunut hiukan.
Uinut.
Nauttinut hetkistä, jolloin ei ole ahdistanut.

Olen myös kokenut negatiivisia asioita kesän aikana.
Pelännyt hämähäkkejä.
Ahdistunut liian monta kertaa.
Ärsyyntynyt sateen yllättäessä.
Saanut poissaolokohtauksia.


Kaiken kaikkiaan olen iloinen.
Ei ole tarvinnut tarttua terään.
Olen kyllä satuttanut itseäni muulla tavoin.

Ei ole jäänyt pysyviä jälkiä, joten ei ole tarvinnut valehdella.
Jäljet pysyvät hetken ja katoavat pois näkyvistäni.
Terän jäljiltä jäljet olisivat ja pysyisivät näkyvissä.
Tämä on turvallinen tapa.
Näkymätön tapa.
Taas yksi sairas tapa poistaa pahaa oloa.

Pieni hetki onnellisuutta ja tyttö särkyy taas

Ensimmäinen terapiakäynti oli keskiviikkona.
"Onko sinulla ollut itsemurha-ajatuksia?"
  -"Ei ole."
"Mitä kuuluu?"
  -"Hyvää"

Mitä tästä tulee, kun jo ensimmäisellä käynnillä valehtelen?
Ensi kerralla korjaan asian.
Puhun totta.
Sanon suoraan mitä kuuluu.
En enää valehtele.
Ymmärrän, ettei esittäminen auta.


Terapiaan pääsy oli askel parempaan.
Ainakin toivon niin.
Pääsen kerran viikossa purkamaan patoutumia mielestäni.
Ehkä ahdistuksen kahleet hellittävät terapian myötä.

Tänä kesänä en tartu terään.
Aika ajoin mieleni tekisi tuntea taas se vapauden tunne.
Tuntea kuinka ahdistus lipuu hiljaa pois.
Ei.
Jos pystyn olemaan tämän kesän ilman, syksystäkin tulee helpompi.
Ja syksyn jälkeen talvesta.
Tosin, en usko, että pystyn talvella olemaan ilman.
Talvi on ollut minulle aina vaikea vuodenaika.
Silloin tipun pohjalle.
Talvi toisensa jälkeen.
Joku kerta en jaksakkaan nousta ylös.
Mitä sitten?

En ole lähelläkään täydellistä, olen kaukana tavoitteestani. Vielä joskus minä sen saavutan ja parannun

Pitkästä aikaa oikeasti haluan elää.
Pääni ei ole täyttynyt itsetuhoisista ajatuksista.

Ennen ahdistuksen poisto tapoja oli kaksi.
Hitaasti tehoava juoksu.
Juoksin niin kauan, että ahdistus loppui.
Välillä tarvitsin pidemmän reitin.
Välillä riitti lyhyempikin.

Nopeasti tehoava viiltely.
Sairas tapa, josta pyrin eroon.
Retkahduksia on tullut, mutta ei enää niin useasti kuin aiemmin.
Vielä joskus tulee se päivä, kun voin lopettaa.
Kun voin purkaa ahdistusta jollain muulla tavalla.
Kunpa se päivä tulisi pian.
En jaksa enää sitä ainaista salailua.
Ja jälkien peittelyä.

Pääsin kauan jonottamalleni lääkärille.
Tai psykologihan se on.
Ehkä tämä oli askel parempaan suuntaan.
Toivottavasti.

Keep fighting

Juhannuksen olen kotona.
Ahdistaa olla ihmisjoukossa.
En halua erakoitua.
Mutta minusta ei olisi mitään seuraa.
Yrittäisin vain olla itkemättä.
Tällä hetkellä en osaa pitää hauskaa.

Jotain on tapahtunut.
En osaa tuntea iloa.
Hymyilen, mutta en oikeasti hymyile.
Nauran, mutta en oikeasti naura.
Tarvitsen jonkun, joka auttaisi tästä suosta ylös.

Auttaisiko kaverit?
Polin lääkäri?
Tiedän yhden varman tavan joka auttaa.
Terä on laatikossa valmiina.
Voisin vain avata laatikon.
Olisin taas elossa.
Tuntisin jotakin.
En sorru siihen.
Taistelen halua vastaan.
Tällä kertaa olen vahvempi.

Haluan paeta tätä todellisuutta.
Haluan lähteä pois täältä.
Jonnekkin missä voin hengittää vapaammin.
Jonnekkin missä minua ei ahdista.
Vielä joskus pääsen pois.

Vielä joskus minun tarinani päättyy onnellisesti

En luovuta.
Elän tämän elämän.
Vaikka se olisi vaikeaa.
Vielä joskus nautin täällä olosta.
Joskus vielä pystyn vain nauramaan tälle pahalle ololle.
Nauran ja olen onnellinen.
Onnellinen etten luovuttanut.
Jaksoin katsoa mitä on tulossa.

Yritän parhaani.
En lupaa mitään.
Haluaisin elää.
Ilman ahdistusta.
Itsetuhoisuutta.
Pelkoa, että menetän kontrollin.

Nyt on menossa vaihe jolloin en tiedä olenko hereillä vai unessa.
Välillä äänet kuuluu kaukaa.
Välillä tuntuu, että näkisin unta.
Ahdistaa.
En tunne olevani tässä maailmassa.
Luulin, että näitä vaiheita tulisi vain kun olen isossa joukossa.
Olin väärässä.
Tuntuu etten voi hengittää vapaasti.
En enää tiedä mitä tehdä.

Miksi en vaan voi sanoa miten oikeasti menee?
Pitää vain hymyillä sitä ainaista tekohymyä.
Ehkä ei ahdistaisi näin paljoa jos pystyisi jollekkin sanomaan miltä tuntuu.
Kaikki pitäisi elämässäni olla hyvin.
On opiskelupaikka.
Perhe, jota kohtaan minulla on viha-rakkaussuhde
Kavereita, joista en halua päästää irti koskaan.
Lemmikki, jota rakastan yli kaiken.
Jotenkin vain tuntuu, että elämästäni puuttuu vielä jotain.
Seurustelemaan en ole vielä valmis.
Muutama negatiivinen kokemus miesten suhteen on kasvattanut minulle suojamuurin.
Suojamuurin, jonka minä joku päivä vielä rikon.
Se päivä ei ole vielä.
Kunhan ensin kasvatan paremman itsetunnon.

Itken.
Kyyneleet virtaa
Annan niiden virrata vähän aikaa.
Kunnes lopetan ja olen niinkuin en olisikaan itkenyt.
Olen onnellinen.
Tunnen edes jotain.

Kaikki paranee ehkä jo huomenna?

Itkettää.
En pysty.
Pitkä aika on kulunut kun viimeeksi itkin.

Väsyttää.
En ansaitse kenenkään apua.
Pelkään elää.

Ahistaa.
Ympärilläni on kesä, mutta en osaa nauttia siitä.
Mietin aikaa ilman jälkiä käsissä.
Olin silloin iloinen ja onnellinen.
Osasin iloita aidosti.
Ilman tekohymyä kasvoilla.

Nyt kuljen vain päivästä toiseen.
Kuljen eteenpäin vielä hetken.
Vielä hetken kunnes nukahdan.
Suljen silmäni ja herään taas aamulla.
Vielä joskus olen poissa.
Kokonaan.

Elän ennen kuin kuolen

Loppuelämäni tekemättömät asiat

1. Matkustaa Mombasaan

2. Haluan nähdä päivän jolloin voin nähdä asioiden menneen selvästi parempaan suuntaan

3. löytää elämän tarkoitus

4. Haluan nähdä päivän jolloin voin katsoa itseäni peilistä ja olla tyytyväinen

5. Pelastaa kodittomia eläimiä

6. hypätä benji-hyppy

7.  ostaa flyygeli




8. olla riippumaton kellosta
 
9. oppia olemaan sosiaalinen eikä ahdistua joka ihmisen seurassa

10. hommata paljon eläimiä

11. tavata lapsuudenystävä

12. saada lapsia

13. reppureissata Euroopan ympäri


14. tulevaisuuden joka ei pelota

15. saada hyvän itsetunnon

16. hankkia hieno tatuointi

17. päästä peloista yli

18. vaeltaa Lapissa koirien kanssa

19. nauttia elämästä

20. päästä itsetuhoisuudesta irti

21. onnellisen kuoleman, ettei tarvitse stressata mitään viimeisillä hetkillä ja voin sanoa tehneeni kaiken minkä suunnittelinkin tekeväni

Kaiken tämän jälkeen toivon voivani olla valmis, kun miun aika tulee lähteä...

Se tuntuu ilmassa. Se tuntuu ruumiissa, se on tää paniikin tunne. Paniikin tunne, ja se tulee joka kevät.

Masentaa, kun monta päivää on ollu semmone menkääkaikkiroskiinnytärsyttää-olo. En haluais työntää ihmisii kauemmaks miusta, mut en haluu myöskää tiuskii niille. Ehkä tää ajan myötä helpottaa ku loppuu koulus ahertamine.

Tää on tää kevät kun kouluu ei jaksais käyä ja miun mieli alkaa väsyä kaikesta paahtamisesta ja puurtamisesta. Onneks kesäl saa vaihtaa vapaalle, eikä tartte ajatella kouluu ollenkaa.
Nyt pitää vaa viimosil voimil ettii se kaua kadoksis ollu opiskelumotivaatio, vaik meil ei enää kokeit ookkaa, etten luovuta kokonaa koulun suhteen. 

Tänää siit tulee kuluneeks neljä vuotta. En jaksa ymmärtää, et mite se asia painaa miuta vieläki näi monen vuoden jälkee, tosin ei enää nii rankasti. Uskon, et ajan myötä pystyn joteki unohtamaa ja elämää tän asian kanssa.
Oisko se auttanu, jos olisin sillo kertonu poliisille? Oisko miuta ahistanu vähemmä? Pystyisinks mie elää paremmi sen asian kanssa?
Kyl miun varmaa ois helpompi elää jos se ois joutunu vastuusee siitä mitä se teki.
Voi jos voisin mennä ajas taaksepäi, ni tekisin kaiken toisi. Olisin kertonu poliisille.
Olisin hakenu apuu tarpeeks aikasi ennen kuin tilanne kerkeis menee nii pahaks et haluun viiltää.
Toisaalta, niiku oon aikasemmiki sanonu, ni tää kaikki on vaa vahvistanu miuta ihmisenä. Miul on tullu halu selviytyy, koska oon kokenu niitä elämän varjopuoliakii.

Uskon, et joskus vielä mie pystyn nauttimaa elämästä. Haluun matkustaa Mombasaa ja reissata ympäri maailmaa.
Joskus viel mie pystyn unohtaa kaiken pahan ja ahistavan mitä oon kokenu.
Pystyn vihdoin elämää sitä elämää mistä joskus pienenä oon haaveillu.

Writing was there for me when no one else was

Näissä vuosissa on muuttunu miun käsitys elämästä. Lapsena ei tarttenu huolehtii oikee mistää. Nyt pitää selvitä kaikesta ei niin kivasta. Mut en silti antais tätä elämää pois. Vaik välil tuntuu siltä, et olis helpompi jos ei eläis enää, ni kuitenki joku pieni perkele tahtoo miussa näyttää, että oon tän kaiken arvone.

Yritän selvitä, koska tiiän olevani tarpeeks vahva. 

 

 Luen vanhoja päiväkirjamerkintöjä. 

"Koko aja tuntuu ettei miun olo oo parantunu mihikää. Koko aja ahistaa entist enemmä, tekis miel vaa kuolla. Ois nii ihanaa nukahtaa eikä sit koskaa heräis. Haluisin jo parantuu mut se ei vissii missää sekunnis tapahu."

"Pää täynnä itteni satuttamista. Haluisin itkee mut en pysty. Haluun taas olla samanlaine elämänilone tyttö ku olin 10 vuotta sitte."

"Voi jos osaisin ilmaista tunteita sanoiks, ois helpompaa elää. Ei tartteis viiltää jos pystyis sanoo äänee et on paha olla." 

Kauheeta lukee mite synkkii ajatuksii miul on joskus ollu. Oon aika kaua vihannu itteeni. Mut on siel välil toivo paremmasta ja halu hakee apuu.  En oo tuntenu pitkää aikaa, et kelpaisin jollekki. Tuntuu etten riitä kenellekkää.
 

Alotin 7.luokal päiväkirjan kirjottamisen. Oon kirjottanu tähä päivää asti, tosin päiväkirja on muuttanu muotoaa vähä julkisemmaks (blogi). Pari kertaa oon miettiny, et polttaisin vanhat päiväkirjat, et vois vaa alottaa alusta. Ei tartteis muistella menneitä. Onneks en oo ainakaa viel polttanu. Se on jännää mut samal ahistavaa lukee mitä on ajatellu joskus . Samal huomaa et mite on kasvanu niitten kirjotusten myötä.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas
ja viimeistään sillon se pallo tippuu jalast
Ei enää taakkaa, ei masennuksii syvimpii
vaan tyytyväinen hymy, mä sentään yritin"

Joniveli - Mä yritin

En ole enää se sama tyttö

Sillo joskus olin jotai, ei ollu tyhjyyttä vaa oli elämää.

©Täysidiootti

Asiat on muuttunu paljo vuosien varrella, miusta on tullu iha eri ihmine. Tavallaa kiroan elämää mitä täl hetkel elän, mut mietin kans et jos asiat ois menny eri taval ni millane olisin? Jos en olis nähny pimeyttä ja kärsimystä, surua ja ahdistusta, kokenu väkivaltaa ja vihaa, ahdistunu ja masentunu, ni en olis se kuka mie nyt oon. Oon oppinu arvostaa elämää iha toisel taval ku aikasemmi. Vaik välil takerrun menneisyytee ja tuntuu et en jaksa ja tekis miel taas luovuttaa, ni tuol jossai on semmone pien halu elää.
 

En pysty kuvittelemaa miuta toisenlaiseks. 
Joissai asiois olis parempi jos olisin se sama ihmine ku sillo enne. Kaipaan sitä aikaa, ku olin pien. Sillo ei tarttenu huolehtii mistää.
Nyt pelkään sitä, et joku tulee taas ja hyökkää. Hätkähän aina, ku joku koskee, ku se tuo nii elävästi mielee 6.luokan jutun. Pelkään, et en koskaa anna kenenkää koskee miuhu. Se syö ihmistä aika paljo, ku ei voi ees kaupungil kävellä yksin, ku pitää olla kauheen varovaine. Ehkä tää ajan myötä helpottaa...

Tajusin, et miun kissalle on käyny samal taval ku miulle. Sen kimppuu hyökkäs toine kissa. Miun kimppuu hyökkäs toine ihmine. Miun kissa oli sillo pentu, ku se toine kissa hyökkäs. Mie olin sillo lapsi. Mut miun kissa on kans samanlaine selviytyjä ku mieki. Nyt sil on enää arpi näkyvissä siin silmässä. Iha niiku miul on arpi vasemmas kädessä muistona siitä kamalasta päivästä 12 vuotiaana.

©Täysidiootti