Henkinen romahdus

Koko päivän yritin pitää itseni kasassa.
Onnistuin.
Jotenkin.
Kotimatkalla tuntui pahalta.
Olisi tehnyt mieli romahtaa.
Siihen paikkaan.
Siinä hetkessä en voinut kuin sinnitellä.

Kotona annoin itselleni luvan.
Annoin itseni itkeä.

Lähdin lenkille.
Juoksin.
Juoksin vähän kovempaa.
Juoksin melkein täysiä.
Kunnes romahdin.
Taas.
Pysähdyin ja menin kyykkyyn.
Itkin.
Pitkään.
Keskellä pururataa.

Ahdistaa.
Muutaman viikon päästä on hautajaiset.
En halua, mutta en voi kieltäytyä.
Enää.

En olisi uskonut, että olisin taas luovuttanut itseni riippuvuudelle.
Luulin, että olisin päässyt pikkuhiljaa eroon.
Olin väärässä.
Taas.

En pelkää myöntää, ettei minulla ole kaikki kunnossa.
En haluaisi myöntää, että olen heikko.
Nyt ei vain ole muuta mahdollisuutta.

Pelkään, ettei minusta ole selviytymistarinan kirjoittajaksi.
Ettei minusta tule selviytyjää.
Jään paikoilleni.
Jään alkupisteeseen.
En ole liikkunut yhtään eteenpäin.
Viime viikko antoi toivoa paremmasta.
Tämä päivä kumosi kaiken.
Selviydyn. En selviydy.