Se tuntuu ilmassa. Se tuntuu ruumiissa, se on tää paniikin tunne. Paniikin tunne, ja se tulee joka kevät.

Masentaa, kun monta päivää on ollu semmone menkääkaikkiroskiinnytärsyttää-olo. En haluais työntää ihmisii kauemmaks miusta, mut en haluu myöskää tiuskii niille. Ehkä tää ajan myötä helpottaa ku loppuu koulus ahertamine.

Tää on tää kevät kun kouluu ei jaksais käyä ja miun mieli alkaa väsyä kaikesta paahtamisesta ja puurtamisesta. Onneks kesäl saa vaihtaa vapaalle, eikä tartte ajatella kouluu ollenkaa.
Nyt pitää vaa viimosil voimil ettii se kaua kadoksis ollu opiskelumotivaatio, vaik meil ei enää kokeit ookkaa, etten luovuta kokonaa koulun suhteen. 

Tänää siit tulee kuluneeks neljä vuotta. En jaksa ymmärtää, et mite se asia painaa miuta vieläki näi monen vuoden jälkee, tosin ei enää nii rankasti. Uskon, et ajan myötä pystyn joteki unohtamaa ja elämää tän asian kanssa.
Oisko se auttanu, jos olisin sillo kertonu poliisille? Oisko miuta ahistanu vähemmä? Pystyisinks mie elää paremmi sen asian kanssa?
Kyl miun varmaa ois helpompi elää jos se ois joutunu vastuusee siitä mitä se teki.
Voi jos voisin mennä ajas taaksepäi, ni tekisin kaiken toisi. Olisin kertonu poliisille.
Olisin hakenu apuu tarpeeks aikasi ennen kuin tilanne kerkeis menee nii pahaks et haluun viiltää.
Toisaalta, niiku oon aikasemmiki sanonu, ni tää kaikki on vaa vahvistanu miuta ihmisenä. Miul on tullu halu selviytyy, koska oon kokenu niitä elämän varjopuoliakii.

Uskon, et joskus vielä mie pystyn nauttimaa elämästä. Haluun matkustaa Mombasaa ja reissata ympäri maailmaa.
Joskus viel mie pystyn unohtaa kaiken pahan ja ahistavan mitä oon kokenu.
Pystyn vihdoin elämää sitä elämää mistä joskus pienenä oon haaveillu.

Writing was there for me when no one else was

Näissä vuosissa on muuttunu miun käsitys elämästä. Lapsena ei tarttenu huolehtii oikee mistää. Nyt pitää selvitä kaikesta ei niin kivasta. Mut en silti antais tätä elämää pois. Vaik välil tuntuu siltä, et olis helpompi jos ei eläis enää, ni kuitenki joku pieni perkele tahtoo miussa näyttää, että oon tän kaiken arvone.

Yritän selvitä, koska tiiän olevani tarpeeks vahva. 

 

 Luen vanhoja päiväkirjamerkintöjä. 

"Koko aja tuntuu ettei miun olo oo parantunu mihikää. Koko aja ahistaa entist enemmä, tekis miel vaa kuolla. Ois nii ihanaa nukahtaa eikä sit koskaa heräis. Haluisin jo parantuu mut se ei vissii missää sekunnis tapahu."

"Pää täynnä itteni satuttamista. Haluisin itkee mut en pysty. Haluun taas olla samanlaine elämänilone tyttö ku olin 10 vuotta sitte."

"Voi jos osaisin ilmaista tunteita sanoiks, ois helpompaa elää. Ei tartteis viiltää jos pystyis sanoo äänee et on paha olla." 

Kauheeta lukee mite synkkii ajatuksii miul on joskus ollu. Oon aika kaua vihannu itteeni. Mut on siel välil toivo paremmasta ja halu hakee apuu.  En oo tuntenu pitkää aikaa, et kelpaisin jollekki. Tuntuu etten riitä kenellekkää.
 

Alotin 7.luokal päiväkirjan kirjottamisen. Oon kirjottanu tähä päivää asti, tosin päiväkirja on muuttanu muotoaa vähä julkisemmaks (blogi). Pari kertaa oon miettiny, et polttaisin vanhat päiväkirjat, et vois vaa alottaa alusta. Ei tartteis muistella menneitä. Onneks en oo ainakaa viel polttanu. Se on jännää mut samal ahistavaa lukee mitä on ajatellu joskus . Samal huomaa et mite on kasvanu niitten kirjotusten myötä.

"Sit kun tää on ohi mä voin istua alas
ja viimeistään sillon se pallo tippuu jalast
Ei enää taakkaa, ei masennuksii syvimpii
vaan tyytyväinen hymy, mä sentään yritin"

Joniveli - Mä yritin

En ole enää se sama tyttö

Sillo joskus olin jotai, ei ollu tyhjyyttä vaa oli elämää.

©Täysidiootti

Asiat on muuttunu paljo vuosien varrella, miusta on tullu iha eri ihmine. Tavallaa kiroan elämää mitä täl hetkel elän, mut mietin kans et jos asiat ois menny eri taval ni millane olisin? Jos en olis nähny pimeyttä ja kärsimystä, surua ja ahdistusta, kokenu väkivaltaa ja vihaa, ahdistunu ja masentunu, ni en olis se kuka mie nyt oon. Oon oppinu arvostaa elämää iha toisel taval ku aikasemmi. Vaik välil takerrun menneisyytee ja tuntuu et en jaksa ja tekis miel taas luovuttaa, ni tuol jossai on semmone pien halu elää.
 

En pysty kuvittelemaa miuta toisenlaiseks. 
Joissai asiois olis parempi jos olisin se sama ihmine ku sillo enne. Kaipaan sitä aikaa, ku olin pien. Sillo ei tarttenu huolehtii mistää.
Nyt pelkään sitä, et joku tulee taas ja hyökkää. Hätkähän aina, ku joku koskee, ku se tuo nii elävästi mielee 6.luokan jutun. Pelkään, et en koskaa anna kenenkää koskee miuhu. Se syö ihmistä aika paljo, ku ei voi ees kaupungil kävellä yksin, ku pitää olla kauheen varovaine. Ehkä tää ajan myötä helpottaa...

Tajusin, et miun kissalle on käyny samal taval ku miulle. Sen kimppuu hyökkäs toine kissa. Miun kimppuu hyökkäs toine ihmine. Miun kissa oli sillo pentu, ku se toine kissa hyökkäs. Mie olin sillo lapsi. Mut miun kissa on kans samanlaine selviytyjä ku mieki. Nyt sil on enää arpi näkyvissä siin silmässä. Iha niiku miul on arpi vasemmas kädessä muistona siitä kamalasta päivästä 12 vuotiaana.

©Täysidiootti

 

Hymyilen, vaikka sattuu...

Tuntuu etten jaksa mitää. Kouluu heräämine tuntuu päivä päivältä raskaammalta ja väsyttävämmältä. Tekis mieli vaa jäähä makaamaa sängyn pohjalle kissan kanssa ja olla ottamatta minkäälaista kontaktia muuhu maailmaa. Haluisin vaa kadota tältä maailmalta. Haluisin painaa silmät kiinni, vetää peiton korville ja kadota. Kadota nii kauaks aikaa, et oon taas pitkäst aikaa onnelline.

 

En ehkä haluu päästä eroo miun arvista, koska ne kertoo tarinan.

Tarinan siitä, mite oon selvinny ja siitä, mite oon jaksanu tarpoo eteepäi,

vaik on ollu vaikeitaki hetkiä ja ois tehny miel luovuttaa.

Ärsyttää esimerkiks uimahallissa ihmisten, varsinki vanhusten syyttävät katseet. 

Lapsien kysyvät katseet.

Tekis miel vaa sanoo kaikille, et älkää tuijottako.

Tosin en häpee näitä arpia, koska nää arvet tekee miust miut.

"Joskus elämä potkii järkyttää melkein shokkiin
Ja vaik se onki ikävää usein vaan virheistä oppii
Mut ota siitä kans oppii on turha virheit toistaa
Ja kaikesta voi selvii vaik aluks tuntuu ettei voiskaan"

Kapasiteettiyksikkö - Kääntöpuoli

Memories never die

Tää ei voi olla totta... Ei vaa voi. Kaveri kenet oon tuntenu ikuisuuden kuolee. Kaveri kenet oon tuntenu vauvauinnist saakka tappaa ittensä.
Kaveri kenen kanssa oon lapsena leikkiny ja kenen kanssa oon ala-asteen ollu. Miulla ei oo ku hyviä muistoja siitä ihmisestä. Nyt sitä ei oo enää. Oliko ees pikkase järkyttävää ku viime yönä kuulen kahen aikaa et miun kaverin on kuollu. Ei siin hirveesti nukuttanu ku tärisytti ja itketti nii paljo. Oisin sil hetkel tarttenu ihmisen halaamaa ja sanomaa, et kaikki järjestyy. Ymmärrän sen tunteen, ku olis paljo helpompaa päättää oma elämä, ku hakee apuu. Jos se olis kertonu jollekki kui paha olo sil on ja jos je ois vaa jaksanu hakee apuu ni se saattais olla viel hengis. Tosin nää on vaa näitä jos ja jos, ehkä se ois tehny sen kuitenki. En tiiä. Tuntuu vaa kauheelta, et mite noi nuorel ihmisel voi asiat olla noi huonosti.

Kaduttaa, ku ala-asteen jälkee ei olla puhuttu ollekaa. Ku menin seiskaluokalle, miun kaveripiiri vaihtu, enkä enää huomioinu vanhoja kavereita. Se ku tuli seiskaluokalle, sen kaveripiiri vaihtu ja sit myö molemmat alettii menee sit omii polkuja.
Toivon vaa, et tää ois pahaa unta. Toivon, et joku päivä ku kävelen kadulla, se tuliskii miuta vastaa.
R.I.P
Toivottavasti siulla on nyt paljo parempi olla. 
Lepää rauhassa missä ikinä ootkaan! <3
Myö nähää viel jossai vaihees...

"Emme nähneet kun silmäsi suljit,

emme jäähyväisiä lausua voineet."

Joulu joka olisi saanut olla tulematta

Joulu sit oli ja meni. Kätee ei jääny paljoo muuta, ku ahistusta.

Aattoaamuna koristeltii siskon kans kuusi. Yhen aikaa mentii mummille syömää jouluateria ja sen jälkee mentii kattoo mummii palvelukotii. Siel oli aika ahistava olla, ku mummi ei tunnistanu meitä, ja sen olo oli muuttunu huonommaks. Se vaa mumis ku sille yritti puhuu. En oo halunnu käyä kattoo sitä, koska en haluu muistaa sitä sairaana.

Sen jälkee käytii kiertelee hautausmaata ja sytytettii kynttilät kolmelle haudalle. Tavallaa miulle tuli halu päässä itekki tonne maan alle, ku sit ei tartteis enää murehtii mistää ja vois olla jossai rauhallisemmassa paikassa.
Ku tultii kotii, ni kävin tekee joulupuuroo. Puuron syönnin jälkee menin käymää saunassa.
Myöhemmi illalla avattii lahjat ja muutama mukava lahjaki siel oli. Sain rahaa  ja miun kissa sai uuen talutushihnan ja ruokaa ja leluja :)


Oon alkanu pitää taukoo syömisestä. Koulus en oo käyny  enää nii usein syömäs, enää sen takii, ku ahistaa olla julkisil paikoil.
Sen kuutosluokan jutun jälkee miust on tullu kauheen pelokas ja etääntyvä. Olisin varmaa avoimempi ja sosiaalisempi jos sitä juttuu ei ois koskaa tapahtunu. Se mies aiheutti miulle paljo ahdistusta ja tuskaa. Elämä olis paljo helpompaa jos ei tartteis ahdistua joka ihmisen seurassa. Vois vapaasti elää ja käyä ostoksilla kaupungissa, mut nyt pitää käyä aina vaa nopeesti kaupoilla, ettei ahdistus käy hirveen sietämättömäks.

Mut oon pikkuhiljaa jo ruvennu tottumaa siihe, et ahistuskohtauksii tulee ja menee. Eihä ne kivoja oo, mut kyl niitten kans jotekii pystyy elämää. Välil vähä paremmi, välil vähä huonommi. Oon sisäistäny jo sen, et ehkä koskaa miusta ei tuu täysin ehjää.
Mietin täs yks päivä, et oonko heikko vai vahva. Tajusin, et oon heikko. Vahvaks voin sanoo itteni vast sitte ku oon selviytyny kaikest täst ja voin jättää menneisyyden nii kauas taakse, ettei se enää häiritse miuta. Uskon ja luotan, et seki aika tulee joskus.

Olen selviytynyt palavalla elämänhalulla

Oon ihan liian kaua eläny valheessa. Oon eläny toivossa, et kaikki on hyvi, eikä mitää oo koskaa käynykkää.
Miul on ollu se ns. suojamuuri suojana kaikkee pahaa vastaa. Se on ollukki semmone suojamuuri, et se ei oo kivittämällä murtunu.
Haluisin pystyy kertomaa asioista paremmi, ku aikasemmi, mut miul on vieläkii se suojamuuri miun ympärillä.

Oon ollu kauheen varautunu ihmisii kohtaa. Aina on pitäny tarkkaa miettii millo oon voinu paljastaa mitäkii asioita. Oon vaa ajatellu, et mitä enemmi ihmine tietää, sitä pahemmi se voi haavottaa.

Ahistaa, ku se mies olis ollu linnas jo aikoja sitte (tosin se olis varmaa päässy jo sielt pois), jos olisin sanonu sillo ku asia oli ajankohtane, mut rikos on nyt vanhentunu, eikä se auta ketää jos menisin nyt kertoo jollekki. Ois ollu parempi jos joku ois nähny sen tilanteen. Mut kuka jossai pimees näki ees mitää. Se olis joutunu vastuusee siit mitä se teki. Mut nyt ei enää mitää. Se pääs ku koira veräjästä. Mut turha sitä enää jälkeepäi on miettii. Ahistaa vaa entist enemmä, ku miettii, et enää asialle ei voi mitää.

Mikään ei oo pysyvää

Tänää oli poliaika. Sanoin sille miuta hoitavalle lääkärille, ku se kysy, et miks en oo kertonu vanhemmille. Sanoin siihe sit vaa, et ku en oo halunnu järkyttää ja miuta on hävettäny nii paljo. Sit se kysy, et onks miulle käyny jotai minkä takii häpeen. Sit annoin sille yhen kirjeen minkä kirjotin eile illal, ku tiesin, et tuun kertomaa tänää kaiken sille. No, sit annoin sen kirjeen sille, ja sit se vähä aikaa kauhisteli siinä. Miuta rupes taas hirveesti ahistaa ja romahin itkemää. En ois kuvitellu, et se asia viel kolmen ja puolen vuoden jälkeeki jaksaa ahistaa miuta.
Tänää kerroin kahelle miun kaverillekki. Nyt on sit tääki asia kerrottu.
Ainii, polilla se lääkäri kysy, et haluunko unohtaa sen asian, vai haluunko puhuu siitä. Sanoin, et haluun unohtaa, ni sit se lääkäri totes vaa, et se on mahollista unohtaa, et se kunnioittaa miun mielipidettä asiasta.
Se oli kans aika lohduttavaa, ku se sano, et se ei syytä miuta, et mie en tehny mitää ilmotusta sillo, ku olinha mie sillo viel lapsi ja tällee. Et jos ois vanhempana tapahtunu, ni se ois suositellu miuta kertomaa.

Olen heikko ja viallinen...

Iha ahistaa, ku täl viikol on polille aika ja sillo miun pitäs pystyy kertomaa se, mist tää kaikki alko. Se mitä oikeesti tapahtu sillo 3½ vuotta sitte. Sit aattelin kans kysyy, et onks mahollista mitekää miun saaha jonkunlaine lääkitys, ku kohtauksii on tullu useemmi ja ne on kestäny entistä pitempää. En oo voinu käyä ees ruokakaupas, ku ahistaa ajatuski. Koulussaki on päivä päivältä vaikeempi olla, ku melkei joka tunti ahistaa.

Kaverin kans keskusteltii eile, et mitä kappaleita soitettais omis hautajaisis. Miun piti oikee miettii, et minkä oikeesti haluun, et soitetaa. Vaihtoehtoi oli monii, mut päädyin sit tähä:

Ja sit myö puhuttii, et mi(t)kä kappale(et) kertoo omasta elämästä.

Ehkä joskus voin päästää miun menneisyydestä irti, ja alkaa elämää iha kunnolla. Toivossa on hyvä elää ja sillee...

Pitäiskö vaan luovuttaa ?

Muutama päivä on ollu semmone olo, et tuntuu et missää ei oo enää mitää kiinnostavaa. Kaikki on vaa tylsää ja uuvuttavaa. Tänää tuli aika vahvasti mielee, et entä jos lopetan koulun kesken. Toi ala ei enää vaikuta kiinnostavalta. Tai sit tietysti jos sitä tän ekan vuoden koittais sinnitellä tos koulus ja kattoo sit mitä tekee kesän jälkee. Miun porukat ei ota tosissaa miuta, ku sanoin tänää, et miuta ei kiinnosta enää koulu. Toisaalt se kiinnostuksen katoomine saattaa johtuu myös siitä, et miuta väsyttää taas iha hirveesti. Toivottavasti tää tilanne ei mee nii pahaks ku viime vuonna, ku sillo miulle ehotettii sairaslomaa ja jotai pillereitä, et sit saan nukuttuu paremmi. Oisin ollu valmis jäämää sairaslomalle, mut sit lääkäri totes vaa, et täs on kevät nyt jo nii pitkäl et mie en tartte mitää sairaslomaa. Oikeestaa vois sanoo, et joulusta kevääsee koulu meni iha penkin alle, ku miuta väsytti vaa nii kovi.

Ärsyttää, ku miul ois ollu polille aika tos pari viikkoo sit, mut olin sillo kipee, ni en päässy. Oisin sillo ollu valmis sanomaa siit, mitä miulle sillo ala-asteen lopus kävi. Oon joutunu jo kerra sanomaa siit äänee, se oli kyl iha hirveetä ruveta muistelemaa koko tapahtumaa. Helpompi ois vaa unohtaa, mut aina jostai tulee jotai kohtia mielee ja sit rupee ahistamaa hirveesti. Ain joku sanoo jotai aiheesee liittyvää ja sit muistoja rupee vaa tulemaa joka suunnasta ja alkaa ahistamaa hirveesti.