Mikään ei oo pysyvää

Tänää oli poliaika. Sanoin sille miuta hoitavalle lääkärille, ku se kysy, et miks en oo kertonu vanhemmille. Sanoin siihe sit vaa, et ku en oo halunnu järkyttää ja miuta on hävettäny nii paljo. Sit se kysy, et onks miulle käyny jotai minkä takii häpeen. Sit annoin sille yhen kirjeen minkä kirjotin eile illal, ku tiesin, et tuun kertomaa tänää kaiken sille. No, sit annoin sen kirjeen sille, ja sit se vähä aikaa kauhisteli siinä. Miuta rupes taas hirveesti ahistaa ja romahin itkemää. En ois kuvitellu, et se asia viel kolmen ja puolen vuoden jälkeeki jaksaa ahistaa miuta.
Tänää kerroin kahelle miun kaverillekki. Nyt on sit tääki asia kerrottu.
Ainii, polilla se lääkäri kysy, et haluunko unohtaa sen asian, vai haluunko puhuu siitä. Sanoin, et haluun unohtaa, ni sit se lääkäri totes vaa, et se on mahollista unohtaa, et se kunnioittaa miun mielipidettä asiasta.
Se oli kans aika lohduttavaa, ku se sano, et se ei syytä miuta, et mie en tehny mitää ilmotusta sillo, ku olinha mie sillo viel lapsi ja tällee. Et jos ois vanhempana tapahtunu, ni se ois suositellu miuta kertomaa.