Olen selviytynyt palavalla elämänhalulla

Oon ihan liian kaua eläny valheessa. Oon eläny toivossa, et kaikki on hyvi, eikä mitää oo koskaa käynykkää.
Miul on ollu se ns. suojamuuri suojana kaikkee pahaa vastaa. Se on ollukki semmone suojamuuri, et se ei oo kivittämällä murtunu.
Haluisin pystyy kertomaa asioista paremmi, ku aikasemmi, mut miul on vieläkii se suojamuuri miun ympärillä.

Oon ollu kauheen varautunu ihmisii kohtaa. Aina on pitäny tarkkaa miettii millo oon voinu paljastaa mitäkii asioita. Oon vaa ajatellu, et mitä enemmi ihmine tietää, sitä pahemmi se voi haavottaa.

Ahistaa, ku se mies olis ollu linnas jo aikoja sitte (tosin se olis varmaa päässy jo sielt pois), jos olisin sanonu sillo ku asia oli ajankohtane, mut rikos on nyt vanhentunu, eikä se auta ketää jos menisin nyt kertoo jollekki. Ois ollu parempi jos joku ois nähny sen tilanteen. Mut kuka jossai pimees näki ees mitää. Se olis joutunu vastuusee siit mitä se teki. Mut nyt ei enää mitää. Se pääs ku koira veräjästä. Mut turha sitä enää jälkeepäi on miettii. Ahistaa vaa entist enemmä, ku miettii, et enää asialle ei voi mitää.