Just the way you are

Olen se tyttö, joka ahdistuu mennessään kauppakeskukseen ihmispaljouden takia.
Olen se tyttö, joka aika ajoin painaa terän reittään vasten todistaakseen itselleen olemassaolonsa.
Olen se tyttö, joka laittaa kuulokkeet korville ja uppoutuu vähäksi ajaksi toiseen maailmaan.
Pois tästä karusta todellisuudesta.
Olen se tyttö, joka ei välillä jaksaisi nähdä ketään, mutta silti menee kavereiden luoksi, vain tunteakseen olevansa jollekkin tärkeä.
Olen se tyttö, joka katsoo itseään peilistä tuntien suurta häpeää kehonsa takia.
Olen se tyttö, joka ei ole koskaan oppinut kuinka oksennetaan ylimääräinen ruoka pois.
Olen se tyttö, joka haluaisi lopettaa syömisen.

Olen se tyttö, joka kouluun mennessä laittaa naamarin naamalle ja peittää oikeat tunteensa.
Olen se tyttö, joka pelkää tulevaa kesää arpiensa takia.
Olen se tyttö, joka pystyisi mihin vaan, jos vain jaksaisi yrittää.

Olen se tyttö, joka haluaisi joskus vajota sängyn pohjalle ottamatta minkäänlaista kontaktia kehenkään.
Olen se tyttö, joka ei jaksaisi enää taistella muttei ole tarpeeksi rohkea kaiken loppuun.
Olen se tyttö, joka ei tule koskaan olemaan tarpeeksi hyvä.
Olen vain se tyttö.

Sormien napsautus.

Silmänräpäys.
Olisin poissa.

Minua ei enää olisi.

Olisin jossain muualla.

Tunteet vaihtelevat laidasta laitaan.

Sekunneissa muutun ahdistuneeksi.
Jokainen asia alkaa ärsyttää.
Harteille kasaantuu asioita.

En päästä mitään ulos.
En osaa puhua kenellekään.
En halua ehkä enää.

En halua tuntea voimakkaita tunteita.
En halua tuntea mitään.

Mieleni tekisi tuntea terä taas reittäni vasten.
Olen pettynyt itseeni kun ajattelen näin.
Minunhan piti parantua.
Tai ainakin yrittää.
 

 
Istun puun juurella, kalliolla.
Omassa turvapaikassani.

Suljen silmät.
Ilta-aurinko lämmittää muuten niin kylmää ilmaa.
Ulkona tuulee ja on kylmä, mutten tunne kylmyyttä.
Minulla on turvallinen ja hyvä olo.
En haluaisi tämän hetken loppuvan koskaan, mutta tiedän,
että kohta pitää palata kotiin.
Sinne mistä hetki sitten lähdin karkuun sitä pahaa, joka yritti saavuttaa minua.

Mun pakoni loppuun juostu on

" Kauhea ei ole koskaan poissa. 

Kesällä se vetäytyy lehtien joukkoon.

Kun lehdet ovat pudonneet, se ilmestyy ovelle ja pyrkii sisään.

Minun on tunnettava se. 

Katsottava silmiin, kunnes se väistää.

Tai se ryömii minuun ja alkaa tehdä työtään."

Seuraavan kerran, kun kohtaan kauhean, katson sitä silmiin ja alan taistelemaan sitä vastaan.

En anna sille enää valtaa.

Aion parantua. 

Haluan parantua.

Heitän terät menemään.

Ei ole niin helppo sortua, kun tiedän ettei teriä enää ole.

Saan helposti uusia, mutta silti yritän lopettaa.

Olen saanut kerättyä voimia tarpeeksi, että jaksan lähteä rämpimään ylös.

Tarpeeksi, ainakin omasta mielestä.

Aion kohdata vihdoin menneisyyteni möröt.

Kaikki tai ainakin melkein kaikki tukahdutetut tunteet.

Olen yrittänyt päästää tunteita ulos.

Surua, ahdistusta ja muita pahoja tunteita.

Liian kauan sisällä ollessaan ne juurtuivat kiinni.

Pahan juuret kasvavat sisälläni.

Leviävät rikkaruohon lailla.

Nyt aion yrittää "niittää" ne.

Yksin.

Päästää kaiken ulos, niin ettei asiat jää enää pyörimään pääni sisälle.

Voin vihdoin hellittää otettani.

Voin vihdoin alkaa elämään.

"Mä aion antaa sen kuolla.

En enää anna sille tilaa hengittää,

mä en oo, mä en oo sille velkaa yhtään enempää."

Pohjalla kun itsensä löytää...

Olen solmussa.
Pahassa solmussa.
Tuntuu, ettei yhtäkään tervettä ajatusta pyöri päässäni.
Viillä.
Lyö.
Raavi.
Satuta.
Ihan sama.

Näin viime yönä painajaista.
Se sama painajainen, joka valvotti vähän yli vuosi sitten.
Heräsin siihen, kun raavin kättäni.
Sydän hakkasi lujaa. 
Liian lujaa.
Katsoin kelloa, 7,13.
Huokasin syvään.
Haluan vaipua uneen.
Herätä vasta kun olen valmis elämään uudestaan.

Olen alkanut näkemään omituisia unia.
Osa on ollut painajaisia.
Osa on ollut enneunia.
Sama tapahtuma joka on tapahtunut unessa on parin viikon päästä tapahtunut oikeasti.
Häiritsee.
Olenko unessa vai hereillä?
Olo on sekava.
En tiedä.
En osaa enää elää näin.


 




 

"tää niitä aamuja on kun en tiedä

kannattaako nousta vai jäädä

vetää peitto yli pään

ja hautautua alle kivisen kuoren..."

Kaikesta huolimatta yritän elää.
Pyrin löytämään edes jotain hyvää jokaisesta päivästä.
Ennen nukahtamista, kelaan mielessäni päivällä tapahtuneita asioita.
Mietin, mitä hyvää ja mitä huonoa on käynyt.
Lasken, kumpia on enemmän.
Tähän mennessä suurin osa on ollut huonoja.
Yritän korjata asian.

Ja minä nousen, vaikka putoan

Tyttö sinnittelee.

Joka päivä.

Yrittäen olla hajoamatta.

Tuhansiksi pieniksi sirpaleiksi.

Kuin lasi joka putoaa maahan.

Aamuisin hän kokoaa itsensä.

Kerää kaikki voimanrippeensä kasaan.

Avatessaan koulun oven hänen kasvoilleen ilmestyy naamari.

Hänestä tulee täysin erilainen ihminen.

Tyttö ei halua muiden tietävän kuinka rikki on.

Kuinka hän ei jaksaisi aamulla herätä taas tähän samaan.
Niihin pahoihin ajatuksiin ja ahdistukseen.

Hän haluaisi kertoa kaikille.
Mutta on liian heikko.
Hän pelkää reaktioita.
Uskoen, ettei kukaan katsoisi häntä enää samalla tavalla.
Joten hän tyytyy esittämiseen.
Siihen ikuiseen tekohymyyn.
Naamariin. 

Hän myöntää itselleen olevansa oman itsensä uhri.

Yksi epätoivoinen ilmoittautuu

Eilisestä hyvästä olosta on jäljellä enää pieni osa.
Niin pieni, etten edes tunne sitä.

Tunnen vain kivun oikeassa jalassa.
Sorruin taas.
En halunnut eilisen olon loppuvan.
Mutta se loppui, kuin seinään.

Lääkkeeni loppuvat ensi viikon perjantaina.
En tiedä uusinko reseptin.
Onko lääkärillä edes vapaata aikaa ensi viikolle?

En jaksa järjestellä asioita.
Tai käydä koulua.
Haluan nukahtaa.
Vajota sänkyyn ja herätä myöhemmin.
Jos silloinkaan.

En pysty tekemään itsestäni vapaata.
En ole valmis siihen.
Kaiken loppuun.

Ei ole vaihtoehtoa luovuttaa.
Ehkä joku kaunis päivä en ajattele enää tällaisia.
Eilen oli sellainen päivä.
Olin onnellinen.
Paino sanalla olin.

One day can change everything

"Miten siulla menee?"
"Hyvin".
Vihdoin sanoin sen tarkoittaen todella sitä.

Kävelen jäällä.
Tuulee.
En anna sen häiritä.
Nautin, vaikka olenkin yksin.
Aurinko paistaa.
On kaunista.
Toivon, että voisin jakaa tämän hetken jonkun kanssa.

Myöhemmin menin uimaan.
En kiinnittänyt huomiota muiden katseisiin.
Kuljin pää pystyssä altaan vierustaa.

Pitkästä aikaa osasin nauttia.
Elin hetkessä.
Sain elää tämän päivän ilman minkäänlaista aikataulua.
Sain tehdä asioita hetken mielijohteesta.
Nämä ovat niitä pieniä muistutuksia, joiden takia olen vielä täällä.
Bussissa istuessani en voinut olla hymyilemättä.



Olen onnellinen.
Tässä ja nyt.

Rumaläskiahdistus-päivä

Kohtaan taas sen pahan olon.
Ahdistaa.
En voi turvautua terään.
Lähdin ulos.
Juoksen.
Niin kauan, että jalat käskee lopettamaan.
Niin kauan, että en saa enää kunnolla henkeä.
Juoksen lisää.
Kivusta huolimatta.
Otin yhden tramalin ja kaksi buranaa.
Silti koskee.
Tiedän, etten saisi vielä juosta.
En vaan pääse tästä olosta muuten.