En haluu, kaks viikkoo enää peruskouluu jälel. Sinne jää kaikki ihmiset kenelle on voinu keskustella. Just ku päästii keskustelujen ytimee, ni ne pitää lopettaa ja alottaa jonku muun kans jossai muual.
Tänää ois tehny miel viillellä, ku oon taas kipeen, enkä päässy ulos ahistusjuoksulle. Joteki sain sit ajatukset siirrettyy pois viiltelyst. Haluisin, et miun edelliset arvet vaalentuis nii paljo ettei niit enää näkyis ollenkaa. Haluisin kesäl voia olla toppi pääl, mut nyt se ei oo mahollist, ku viilsin viimeeks hauiksen kohalle aika syvät jälet. Pelkään, et ku miul on ens viikon keskiviikkon fysioterapia, ni se mies näkee miun arvet ja kertoo mein porukoille. Toivon, et ku tulee se lähete sinne nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, ni siin ei kerrota miun itsetuhosuudesta mitää, en haluu huolestuttaa äitii ja iskää yhtää enempää. En itekkää varmaa hyväksyis jos oma lapsi tuhois itteää millää taval.
Haluisin kissoja ja koiran. Voisin jo nii kuvitella pienen karvapalleron vaappuvan miun huoneen lattial ja maukuvan ain ku sille tulee nälkä tai tulee joku muu hätä... Miun porukat ei hyväksy miun pyyntöö kissast ja/tai koirast. Kuulemma sit ku lähen jonnekki opiskelemaa, ni ne jäis vaa niitten luo, mut ite kyl meinasin ottaa ne mukaa. Voi olla, etten olis nii ahistunu ja masentunu ku olis joku kuka tulis heti ovelle vastaa ku tuun kotii ja hyppäis sylii kehräämää ku makaan sohval kaiken ahistuksen kans. Miun porukat ei ymmärrä kui tärkeet miulle ois saaha kissa. Miulle kelpais ykski kissa. En tartteis mitää kissalaumaa, haluun vaa yhen kissan.
Joku on sanonu et ihmiset piristyy mitä pitemmäl kevät on ja mitä lähempänä kesä on. Itellä se on toisipäi. Masennun ehkä helpommi kevääl, tai kyl itseasias masennun syksylki, mut miun mielest syksy on kaunis vuodenaika. En tiiä mitä pitäs enää tehä, et piristyisin täst miun olotilast. Ehkä pitäs vaa paljastaa kaikille, et nyt en mee mitekää täysillä, en ees puolitehol. Tiiän ettei miun tartte jaksaa yksin, ain on joku kenelle voin sanoo etten jaksa enää yksin tai et miulta on voimat lopussa, etten tiiä mitä tehä enää.
Kyl mie jossai vaihees nousen täält pohjalt ja näytän ihmisille mistä miut on tehty. Aiemmi (kolme vuotta sitte) oon ollu iha ilone tyttö, jonka elämässä ei oo tapahtunu mitää pahaa. Sit tapahtu jotai kamalaa, mikä sai miut vahingoittamaa itteeni.
Nyt miulle löyty syy elää, nyt ei oo enää sitä vaihtoehtoo et tappaisin itteni. Miusta tuli nimittäi kummi viime viikol. Tai miuta vast pyyettii, mut oon miettiny et vastaan myöntyvästi. Toisaalt en tiiä jaksaisinko olla tarpeeks hyvä roolimalli.
"Vaikka arvet onkin mukana jokaisena päivänä, uskon ja toivon, että vielä joskus ne haalistuu kokonaan ja häipyy näkyvistäni. Ehkä joskus voin unohtaa, että olen koskaan satuttanut itseäni. Sen olen jo sisäistänyt, että seuraavaan muutamaan vuoteen osa itseaiheutetuista arvista ei katoa. Ne arvet tulevat olemaan ainakin muutaman vuoden vielä kehossani."
Kaveri kenen kanssa oon lapsena leikkiny ja kenen kanssa oon ala-asteen ollu. Miulla ei oo ku hyviä muistoja siitä ihmisestä. Nyt sitä ei oo enää. Oliko ees pikkase järkyttävää ku viime yönä kuulen kahen aikaa et miun kaverin on kuollu. Ei siin hirveesti nukuttanu ku tärisytti ja itketti nii paljo. Oisin sil hetkel tarttenu ihmisen halaamaa ja sanomaa, et kaikki järjestyy. Ymmärrän sen tunteen, ku olis paljo helpompaa päättää oma elämä, ku hakee apuu. Jos se olis kertonu jollekki kui paha olo sil on ja jos je ois vaa jaksanu hakee apuu ni se saattais olla viel hengis. Tosin nää on vaa näitä jos ja jos, ehkä se ois tehny sen kuitenki. En tiiä. Tuntuu vaa kauheelta, et mite noi nuorel ihmisel voi asiat olla noi huonosti. 
