Toivottavasti joku kehtais vaivautuu sen verra, et liittyis tän blogin lukijaks.Lupaan nyt, et kirjotan vähä useemmi, ku vaihoin tän blogin osotteen, ettei kukaa tuttu enää löyä tätä. Sen takii pidin taukoo kirjottamisesta, ku mein porukat sai tietää et kirjotan tätä blogia. Siit sit alko hirvee selvittely, et miks teen sitä mitä teen.
Oon nyt käyny kaikki käynnit nuorten vastaanotolla ( 5 kertaa ), sielt meni lähete nuorisopsykiatriselle poliklinikalle ja nyt oon käyny siel neljä kertaa ja 26.9 on viimone kerta, en sit tiiä minne meen sen jälkee. Toivon, et jatkan käyntei polil, koska miust tuntuu, et vaik miun olo on nyt hyvä, ni sit ku tulee talvi ja pimee, ni sit olo menee vaa huonommaks ja huonommaks ja loppujen lopuks oon samas tilantees ku pari vuot sitte.
Kesän aikan on tapahtunu pari aika isoo juttuu miun elämäs. Ekakski mie sain kissanpennun, se on koht puol vuotta vanha. Sit miust tuli kesäkuun alus kummi. Oon jo iha kiintyny siihe lapsee, vaik se ei oo ees miun lapsi. Mieliala on ollu välil hyvä ja välil iha kauhee, et helpompi ois olla jossai paremmas paikas. Koulussa miulle on tullu semmosii kohtauksii, et mie tunnen itteni epätodelliseks ja iha ku kattoisin omaa elämää ku elokuvaa. Miul on siis depersonalisaatiohäiriö. Tai sellai ainaki miun lääkäri sano ja kyl miustkii tuntuu siltä. Kesäl ei oo tullu hirveesti kohtauksii, mut ain ku menin jonnekki mis on ihmisii, ni sit alkaa kauheesti ahistaa. En tiiä onks toho häiriöö olemas mitää lääkettä, en oo viel kysyny silt lääkärilt, toivottavasti ois, koska en haluu koko elämää viettää ahistuksen kourissa. En haluu ahistuu joka ihmisen seurassa.
Alotin ammattikoulun elokuun puolivälissä. Menin hotelli-, ravintola- ja cateringalalle ja tarkotus ois valmistuu kokiks. Miuta pelottaa, et sit ku oon keittiös tekee ruokaa ni rupee ahistamaa nii paljo, et en pysty tekee mitää enneku se kohtaus menee ohi ja yleensä siihe tarttetaa sen, et sanon jollekkii et nyt ahistaa ja sit keskustelen vähä aikaa jonku kaa. Yleensä ne kohtaukset ei oo ollu mitää pelkästää pari minuuttii kestävii, vaa ne on kestäny 10 minuutist jopa tuntii. Aattelin, et sanon miun ryhmänohjaajalle, et miul on tämmösii kohtauksii, et ois joku kuka ymmärtäis miks joskus oon vähä poissaolevan tuntune.
Kuraattorille oon jo kertonu, tai siis näytin sille semmosen kirjeen, minkä kirjotin 12.5. Näytin sen sillo viimosen koulupäivän yläasteen kuraattorille ja sit ku miul oli kesäl se ensimmäine poliaika, ni sit näytin sille lääkärille sillo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti