Haluaisin nukkua.
Ikuisesti.
Nukahtaa.
Enkä koskaan enää heräisi.

Nukun pahan olon pois.
Kunhan nukahdan.
Ahdistus pitää minut hereillä.
Väkisin.
Tahtomattani.

Väsyttää, muttei väsytä.
Häiritsee, kun muut saavat unta.
Olen ainut joka valvoo.
Tarvitsen apua.
Mutten kehtaa herättää.


Kirjoitin kännykkäni luonnoksiin.
Tänään kello 4.49.
Minua ahdisti.
Paljon.
En tiennyt miten päin olla.
Enkä tiennyt mitä pitäisi tehdä.
Olisi ollut yksi varma keino.
Onneksi en ollut yksin.
Muuten riippuvuus olisi taas kahlinnut minut.


En voinut nukkua.
En saanut nukuttua.
Tuntui, ettei olo helpotu koskaan.
Että valvon koko yön.
5.57 katsoin kännykkää viimeisen kerran.
Taisin nukahtaa.
Vihdoin.

Heräsin  iltapäivällä.
Ennen kahta.
Väsytti.
Olisin halunnut vain itkeä.
En ollut yksin.
En kehdannut itkeä.
Jäin vain makaamaan.
Pitkäksi aikaa.

En tiennyt mitä tunsin.
Oli aika tyhjä olo.
Parempi sekin kuin paha olo.
Tai ahdistus.
Olin surullinen.
Kun en voinut taaskaan nauttia illasta.
Kokonaan.
Joka kerta ahdistus vie mennessään.

Ajatuksilla väärillä leikin

En pysty tähän.
Joka toinen päivä haluan selviytyä.
Joka toinen päivä luovuttaa.
Missä on kultainen keskitie?
Löydänkö koskaan sitä?

Olen heikko.
Ja säälittävä.

Kaikki paranee huomenna.
Ei tämä olo voi ikuisuutta jatkua.
Selviän kyllä.
Valehtelenko itselleni?

Minun pitäisi taistella.
Olla vahva.
Elää.
Entä kun en jaksa.
Olla mitään.
Haluan vain unohtua.
Olla muisto.

Haluan ihmisten muistavan minut aitona.
Iloisena.
Onnellisena.
Ihmisenä, jonka hymy valaisi pimeänkin päivän.
Sellainen en ole pitkään aikaan ollut.
Ainakaan omasta mielestäni.

Elämä satuttaa.
Minulla on arpia.
Muistona siitä.
Kaikesta.
Tulevaisuudessakin.
Kannan niitä.
Ylpeinä.
"Selvisin sittenkin".
Sen tulen joskus sanomaan.

Vaikka nyt on vaikeaa, tulen silti jatkamaan.
Kirjoittamista.
Elämistä.
Yrittämistä.
Taistelemista.

Yritän hivuttautua onnellisuutta kohti.
Matka on pitkä.
Mutta minun on kuljettava se.
Vaikka jalkani ei jaksaisikaan.

Huokaan.
Hiljaa.
Kunpa olisin jo parantunut.
Kunpa arpeni olisivat jo haalistuneet.

Pelkään, että elämäni katoaa.
Silmieni edestä.
Etten kerkeäkään elämään.
Tajuan liian myöhään.
En kerkeä enää.

Elin sumussa liian pitkään.
Olisi pitänyt herätä jo.
Aikaisemmin.

Nyt kaikki on turhaa.
Etsin pelastajaa.
Tämän kaiken lopettajaa.
Päättäjää, joka lopettaa tämän painajaisen.
Tämän loputtoman kivun.
Tuskan.

Löydänkö sitä?
Ennenkuin on liian myöhäistä.
Ennenkuin olen liian rikki.
Liian sirpaleina.

Tarvitsisi sanoa vain yksi sana.
Yksi pieni sana.
Se on silti niin vaikeaa sanoa.
Varsinkin silloin, kun en jaksa.
 Apua.
Sanon sen.
Mielessäni.
Itselleni.
En ehkä koskaan tule sanomaan sitä.
Ihmisille, jotka voisivat auttaa.

Minä päivänä tahansa

Entä jos vain herään joku aamu ja tajuan.
Kaikki on ollut vain pahaa unta.
Mitään ei olekaan tapahtunut.
Olenkin se tyttö mistä haaveilin.
Se onnellinen tyttö.

Toivon, että joku päivä olen.
Onnellinen tyttö.
Voisin herätä aamulla ja nauttia elämästä.
Nauttia kaikesta.
Olla onnellinen.
Vaikka tämä ei olisikaan ollut pahaa unta.
Vaikka heräisinkin aamulla tajuten, että kaikki on oikeasti tapahtunut.
Vaikka kaikki onkin totta.

Yritän kirjoittaa paranemismyönteisempää postausta.
Yritän vakuuttaa itseäni uskomaan parempaan huomiseen.
Pohjimmiltani en kuitenkaan usko siihen.
En usko, että paraneminen on mahdollista minulle.

Annan muiden uskoa ettei minulla mene huonosti.
Että ollaan menossa parempaan suuntaan.
Valitettavasti suunta on tällä hetkellä alaspäin.
Olen pahoillani.
En jaksanut taaskaan taistella.
Tiedätte-kyllä-mitä vastaan.

Ahdistus voittaa

En halua syödä.
Miksi jouluna ei voi syödä normaalisti?
Miksi en vain voi olla syömättä?
Kuihtuisin.
Olisin tyytyväinen.

Tänään ahdistaa.
Kaikki.
Pitäisi olla iloinen.
Täynnä joulumieltä.
Minulle tämä päivä on vain yksi muiden joukossa.
Taas yksi ahdistusta täynnä oleva päivä.

Häviän vasta kun luovutan

En pysty olemaan ajattelematta.

Kuolemaa.

Kuinka helppoa olisi.

Olla olematta.

Kadota.

Hetkeksi.

Lopullisesti.
Olla tähti muiden tähtien joukossa.

Haluan pois.

Turvaan.

Pakoon.

Ahdistusta.

Itseäni.
Kaikkea.

Olen väsynyt.
Äärettömän väsynyt.
Askeleeni ovat raskaat.
Haluan käpertyä peiton alle.
Nukahtaa.
Herätä joskus.
Myöhemmin.
Paljon myöhemmin.
Sitten kun kaikki on paremmin.

Aamulla leivoin ystävälleni kakun.
Jouduin syömään sitä.
Paisuin.
Taas.
Ahdistuin.
Taas.
Viilsin.
Taas.

On vain ajan kysymys milloin ylitän rajan.
En enää pelkää.
Kaikki on hallinnassa.
Kohta on aika luopua.
Yhdestä osasta itsestäni.

Kasaan taas sen suojamuurin.
En anna kenenkään nähdä sen sisälle.
Päästä sen sisälle.
Koska minuun sattuu taas.
Aivan liikaa.

Kolme pientä sanaa

Ahdistus.
Kipu.
Helpotus.

Päätä sateenkaaren en oo nähnytkään

Hyvää oloa oli.
Niin kauan, kunnes se vietiin.
Ulottumattomiin.
Tavoittamattomiin.
En tiedä mikä sen vei.
Kuka sen vei.
Se vain vietiin.

En jaksa enää taistella.
Satuttamista vastaan.
Vaikka olisi pakko.
En saa luovuttaa.
Mitä teen, kun mieli huutaa?
Satuta, ansaitset sen.
Tee muutama.
Vielä vähän lisää.
Yritän työntää nuo ajatukset pois.

En ole juossut.
Tänään.
Enkä eilenkään.
Turpoan vaan. 
Ahdistaa.
Paino.
Minä.
Reidet.
Maha.
Kädet.
Kaikki.

Mitä kävi kun toiveet murskattiin?
Ne hajosivat.
Minä hajosin.
Taas.
Pieniin osiin.
Sirpaleiksi.
Katosin näkymättömiin.
Sinne missä kukaan ei tavoita.
Ei ymmärrä minua.
Tunteitani.
Ajatuksiani.
Niitä ajatuksia, jotka uskallan kertoa.
Olen siellä, mistä ei helpolla nousta.
Mutta noustaan kuitenkin.
Olen siellä, missä ei näy sateenkaaren päätä.
Olen pimeässä.
Ja nyt väsyttää.
Kaikki.
Työt.
Oleminen.
Elämä.
Pääsenkö koskaan enää pinnalle?
Vai jäänkö tähän välitilaan?
Haluan vain kuihtua pois.
Näkymättömiin.

Salaisuuksia joita yksinäiset huutaa unissaan

Minulle musiikki merkitsee irtiottoa.
Kuulokkeet korville.
Uppoudun musiikin vietäväksi.

Kun soitan, annan vain sormieni liikkua koskettimilla.
Joskus olen niin tunteella mukana, että liikutun kun soitan.
On myös muutamia lauluja, joita en soita muuten kuin yksin ollessani.

Minulle soittaminen on yksi niistä harvoista ilmaisukeinoista.
Niistä terveistä ilmaisukeinoista, joilla ilmaisen itseäni ja oloani.
Tunteitani.
En soita ainoastaan kun olen ahdistunut tai minulla on paha olo.
Soitan myös silloin, kun olen onnellinen ja kun menee hyvin.


On myös niitä kappaleita, joita soitan vain kun olen tietyllä tuulella.

Surullinen.
Edward Scissorhands - The Grand Finale

Damien Rice - 9 crimes

One Republic feat. Timbaland - Apologize


Iloinen
Yann Tiersen - Comptine D'un Autre été

Ahdistunut.
Sebastian Larsson - Into The Dark

Kun on paha olla.
Juha Tapio - Pettävällä jäällä

Voimakappaleita ovat:

Amelie - La Valse D'Amelie

Jippu - Mut mä pelkää en

Juice Leskinen - Rakkauden haudalla

P.J Hannikainen - Suojelusenkeli


En pysty kuvittelemaan elämääni ilman musiikkia.
Pianonsoittoa.
Kaikkia ihania kappaleita.
Kuulostaa kliseiseltä.
Ei voi mitään.

Sielusi kadotat vain öisiin retkiin, syntyy syviä haavoja

Kirjoitin viiltelystä.
Pyyhin pois.
Kirjoitin pahasta olosta.
Pyyhin pois.
Kirjoitin syömisistä.
Pyyhin pois.

Sensurointi alkoi.
Näköjään.
En jaksa kirjoittaa.
En usko, että kukaan jaksaa lukea.
Joka kerta jotain viiltelystä.
Pahasta olosta.
Tai kohtauksista.

Olen viiltänyt.
Minulla on ollut paha olo.
Sain viimeeksi perjantaina kohtauksen.
Kaikkihan sen tietää.
Mihin minä muuttuisin?
Tällä hetkellä en mihinkään.
Niin kauan olen tällainen, kunnes saan taas voimaa yrittää.
Yrittää parantua.
Selvittää asioita.

En riitä itselleni tällaisena.
Minun pitää muuttaa ajatteluani.
Suhtautumista.
Itsekritiikkiäni.
Itseäni.


Jaksan vielä elää tällaisena.
Vaikka en pysty nauttimaan, pystyn silti elämään.
Mutta kuinka kauan?
Toivoisin, että jostain saisin voimaa.
Muuttaa itseäni.

Milloin on lupa lopettaa yrittäminen?
Sanoa, ettei enään halua?
Eikä jaksa?