Toivottavasti joskus...

Toivottavasti joku kehtais vaivautuu sen verra, et liittyis tän blogin lukijaks.Lupaan nyt, et kirjotan vähä useemmi, ku vaihoin tän blogin osotteen, ettei kukaa tuttu enää löyä tätä. Sen takii pidin taukoo kirjottamisesta, ku mein porukat sai tietää et kirjotan tätä blogia. Siit sit alko hirvee selvittely, et miks teen sitä mitä teen.
Oon nyt käyny kaikki käynnit nuorten vastaanotolla ( 5 kertaa ), sielt meni lähete nuorisopsykiatriselle poliklinikalle ja nyt oon käyny siel neljä kertaa ja 26.9 on viimone kerta, en sit tiiä minne meen sen jälkee. Toivon, et jatkan käyntei polil, koska miust tuntuu, et vaik miun olo on nyt hyvä, ni sit ku tulee talvi ja pimee, ni sit olo menee vaa huonommaks ja huonommaks ja loppujen lopuks oon samas tilantees ku pari vuot sitte.

Kesän aikan on tapahtunu pari aika isoo juttuu miun elämäs. Ekakski mie sain kissanpennun, se on koht puol vuotta vanha. Sit miust tuli kesäkuun alus kummi. Oon jo iha kiintyny siihe lapsee, vaik se ei oo ees miun lapsi. Mieliala on ollu välil hyvä ja välil iha kauhee, et helpompi ois olla jossai paremmas paikas. Koulussa miulle on tullu semmosii kohtauksii, et mie tunnen itteni epätodelliseks ja iha ku kattoisin omaa elämää ku elokuvaa. Miul on siis depersonalisaatiohäiriö. Tai sellai ainaki miun lääkäri sano ja kyl miustkii tuntuu siltä. Kesäl ei oo tullu hirveesti kohtauksii, mut ain ku menin jonnekki mis on ihmisii, ni sit alkaa kauheesti ahistaa. En tiiä onks toho häiriöö olemas mitää lääkettä, en oo viel kysyny silt lääkärilt, toivottavasti ois, koska en haluu koko elämää viettää ahistuksen kourissa. En haluu ahistuu joka ihmisen seurassa.

Alotin ammattikoulun elokuun puolivälissä. Menin hotelli-, ravintola- ja cateringalalle ja tarkotus ois valmistuu kokiks. Miuta pelottaa, et sit ku oon keittiös tekee ruokaa ni rupee ahistamaa nii paljo, et en pysty tekee mitää enneku se kohtaus menee ohi ja yleensä siihe tarttetaa sen, et sanon jollekkii et nyt ahistaa ja sit keskustelen vähä aikaa jonku kaa. Yleensä ne kohtaukset ei oo ollu mitää pelkästää pari minuuttii kestävii, vaa ne on kestäny 10 minuutist jopa tuntii. Aattelin, et sanon miun ryhmänohjaajalle, et miul on tämmösii kohtauksii, et ois joku kuka ymmärtäis miks joskus oon vähä poissaolevan tuntune.
Kuraattorille oon jo kertonu, tai siis näytin sille semmosen kirjeen, minkä kirjotin 12.5. Näytin sen sillo viimosen koulupäivän yläasteen kuraattorille ja sit ku miul oli kesäl se ensimmäine poliaika, ni sit näytin sille lääkärille sillo.

Tykkään sateesta ja tykkään kävellä paljain jaloin pitkin katuja lämpimänä kevätpäivänä

Tykkään sateesta. Liian moni sanoo et on iha tyhmää et sataa ja miks pitää sataa ja eiks koskaa vois paistaa aurinko. Ite ainaki nautin satees kävelystä, ku sade kastelee vaatteet ja hiukset ja on täysin luonnon armoilla. Yleensä en ota ees sateenvarjoo mukaa jos lähen esimerkiks kouluu. Monet ihmettelee miksen käytä sateenvarjoo. Miust se on vaa paljo kivempaa kävellä vesisatees ilman sateenvarjoo.
Sateen jälkee on ihana kävellä ulkona ku ilma on hirmu raikasta.

Eile kävelin ekaa kertaa paljain jaloin tänä vuonna. Nautin joka hetkest. Vaik välil jalkoihi sattuki pienet kivet tai kävyt, ni silti nautin. Nää on näitä pienii iloja mitkä saa miut hirmu iloseks välil. Tarttin vaa vähä omaa rauhaa miun ajatuksille. Piti päässä miettii asioita jossai muualla ku kotona, ku koton on nii ahistava ilmapiiri nykyää ollu.

En tiedä kumpaa pelkään enemmän, elämää vai kuolemaa...

En haluu, kaks viikkoo enää peruskouluu jälel. Sinne jää kaikki ihmiset kenelle on voinu keskustella. Just ku päästii keskustelujen ytimee, ni ne pitää lopettaa ja alottaa jonku muun kans jossai muual.

Tänää ois tehny miel viillellä, ku oon taas kipeen, enkä päässy ulos ahistusjuoksulle. Joteki sain sit ajatukset siirrettyy pois viiltelyst. Haluisin, et miun edelliset arvet vaalentuis nii paljo ettei niit enää näkyis ollenkaa. Haluisin kesäl voia olla toppi pääl, mut nyt se ei oo mahollist, ku viilsin viimeeks hauiksen kohalle aika syvät jälet. Pelkään, et ku miul on ens viikon keskiviikkon fysioterapia, ni se mies näkee miun arvet ja kertoo mein porukoille. Toivon, et ku tulee se lähete sinne nuorisopsykiatriselle poliklinikalle, ni siin ei kerrota miun itsetuhosuudesta mitää, en haluu huolestuttaa äitii ja iskää yhtää enempää. En itekkää varmaa hyväksyis jos oma lapsi tuhois itteää millää taval.

Haluisin kissoja ja koiran. Voisin jo nii kuvitella pienen karvapalleron vaappuvan miun huoneen lattial ja maukuvan ain ku sille tulee nälkä tai tulee joku muu hätä... Miun porukat ei hyväksy miun pyyntöö kissast ja/tai koirast. Kuulemma sit ku lähen jonnekki opiskelemaa, ni ne jäis vaa niitten luo, mut ite kyl meinasin ottaa ne mukaa. Voi olla, etten olis nii ahistunu ja masentunu ku olis joku kuka tulis heti ovelle vastaa ku tuun kotii ja hyppäis sylii kehräämää ku makaan sohval kaiken ahistuksen kans. Miun porukat ei ymmärrä kui tärkeet miulle ois saaha kissa. Miulle kelpais ykski kissa. En tartteis mitää kissalaumaa, haluun vaa yhen kissan.

Joku on sanonu et ihmiset piristyy mitä pitemmäl kevät on ja mitä lähempänä kesä on. Itellä se on toisipäi. Masennun ehkä helpommi kevääl, tai kyl itseasias masennun syksylki, mut miun mielest syksy on kaunis vuodenaika. En tiiä mitä pitäs enää tehä, et piristyisin täst miun olotilast. Ehkä pitäs vaa paljastaa kaikille, et nyt en mee mitekää täysillä, en ees puolitehol. Tiiän ettei miun tartte jaksaa yksin, ain on joku kenelle voin sanoo etten jaksa enää yksin tai et miulta on voimat lopussa, etten tiiä mitä tehä enää.

Kyl mie jossai vaihees nousen täält pohjalt ja näytän ihmisille mistä miut on tehty. Aiemmi (kolme vuotta sitte) oon ollu iha ilone tyttö, jonka elämässä ei oo tapahtunu mitää pahaa. Sit tapahtu jotai kamalaa, mikä sai miut vahingoittamaa itteeni.

Nyt miulle löyty syy elää, nyt ei oo enää sitä vaihtoehtoo et tappaisin itteni. Miusta tuli nimittäi kummi viime viikol. Tai miuta vast pyyettii, mut oon miettiny et vastaan myöntyvästi. Toisaalt en tiiä jaksaisinko olla tarpeeks hyvä roolimalli.

"Vaikka arvet onkin mukana jokaisena päivänä, uskon ja toivon, että vielä joskus ne haalistuu kokonaan ja häipyy näkyvistäni. Ehkä joskus voin unohtaa, että olen koskaan satuttanut itseäni.  Sen olen jo sisäistänyt, että seuraavaan muutamaan vuoteen osa itseaiheutetuista arvista ei katoa. Ne arvet tulevat olemaan ainakin muutaman vuoden vielä kehossani."

Pieni tarina tytöstä...

Pieni tyttö syntyi kesällä 1996. Hän painoi 3825 grammaa ja oli 52 cm pitkä.
Hän varttui ja kohta menikin jo kouluun. Koulussa hän viihtyi ja elämä luisti kuudennenteen luokkaan asti, kunnes jotain tapahtui pienen tytön elämässä ja hän rupesi leikkelemään itsestään pieniä palasia saksilla.
Kuutosluokan lopulla tyttö pahoinpideltiin hänen ollessa kaupungilla.
Kesällä, kuutos- ja seiskaluokan vaihteessa, sakset vaihtuivat terään. Tyttö rupesi leikkimään terällä.
Seitsemäs luokka meni jotenkuten läpi. Tytön muutama ystävä kysyi jäljistä, mutta tyttö vakuutti jälkien olevan kissojen raapimia.
Kesä meni hyvin. Vanhemmat eivät huomanneet haavoja tytön käsissä.
Tuli kahdeksas luokka. Syyspuoli meni jotenkin, aina välillä tytön teki mieli viiltää. Kahdeksannen luokan kevätpuolella, yhtenä perjantai-iltana tytön päässä naksahti ja hän tarttui terään omassa huoneessaan ja viilsi kättä aika pahasti. Verta oli kaikkialla, mutta tyttö ei vain pystynyt lopettamaan.
Kului muutama päivä ja maanantai koitti. Tyttö päätti hakea apua. Hän meni kouluun päästyään heti terveydenhoitajan luo. Tyttö koputti oveen ja pähkäili mitä sanoisi.
Tyttö sanoi vain, että pitäisi putsata muutama haava. Terveydenhoitaja kysyi tytöltä mistä nuo haavat tulivat. Tyttö mietti mitä vastaisi, mutta päätti vastata totta, eli hän vastasi, että itse teki ne. Aikansa keskusteltuaan he varasivat uuden ajan. Tyttö kävi tiiviisti terveydenhoitajan luona puhumassa.

Kohta tulikin taas kesä. Tyttö viilsi vain muutaman kerran ja lupasi itselleen lopettaa kesäloman loppuun mennessä. Hän ei viiltänyt kesäloman alun jälkeen ollenkaan, kunnes...
Tuli syksy ja yhdeksäsluokka alkoi. Alkusyksy meni hyvin. Tyttö oli koulussa täysillä mukana. Vähän ennen joulua tyttö väsähti. Häneltä loppuivat voimat. Hän sanoi joulun jälkeen terveydenhoitajalle, että ei jaksa enää.
Terveydenhoitaja ehdotti kuraattorilla käyntiä.
Tyttö menikin jo seuraavalla viikolla terveydenhoitajan kanssa käymään kuraattorin luona.
Muutaman kerran tyttö kävi kuraattorin luona, kunnes tuli yksi päivä ja tyttö ei enää jaksanut oloaan ja sanoi siitä kuraattorille. Kuraattori soitti sitten nuorten vastaanottoon ja varasi tytölle ajan sinne.


Tuli yksi huhtikuun ilta. Vettä oli satanut koko päivän. Tytön mieli oli ollut maassa jo pitkään ja asiaa ei parantanut ulkona vallinnut sadekeli. Tytöllä oli kuumetta jonkin verran, joka sitten esti ahdistusjuoksulle menon, (ahdistusjuoksut olivat muodostuneet tytölle tärkeiksi, jos hän meinasi pysyä kuivilla viiltelystä tai muusta itsensä vahingoittamisesta).
Tyttöä ahdisti niin kovin, että hänen piti tarttua terään poistaakseen edes osan ahdistuksestaan.
Siihen se tytön kuivilla olo pysähtyi.
Nyt tytön kättä ja muuta kehoa koristaa lukematon määrä arpia ja haavoja...

Tämä tarina on kokonaan totta ja tuon tarinan tyttö olen minä...

Merellä et voi seistä selin mereen

Nyt on vuos siitä ku menin näyttämää terkkarille jälkii miun käsissä. Vuoden oon käyny keskustelemassa aika tiheesti terkkarin ja kuraattorin kanssa.

Tänää tajusin, et ei oo enää hirveen pitkä aika ku alkaa kesäloma. Toisaalt ootan innolla, et pääsee nukkumaa pitkää ja pääsee uimaa ja ottaa aurinkoo. Toisaalt taas ootan kauhulla ku ne tulokset tulee 14. päivä. En oo varmaa päässy mihikää opiskelemaa.
Olin viime viikonloppun kipeenä, kuumeessa (39,3). En päässy ahistusjuoksulle, ni oli pakko viiltää. En onneks viiltäny hirveen näkyvälle paikalle (hauiksen kohalle), mut miuta kuiteki nyt ärsyttää et menin ratkeemaa, ku en muistaakseni oo tänä vuon viillelly kertaakaa.

Eile ois ollu enkun valtakunnalline koe, mut myöhästyin bussista, ni en varmaa jouvu tekemää sitä ollekaa. Tänää on matikan valtakunnalline, enkä muista mitää pallon tilavuuksia enkä muita tommosia.

Ens viikol on nuorten vastaanottoo uus aika. Siel sanottii, et ku sieltä ku laitetaa lähete jonnekki jatkopaikkaa, ni siin vaihees viimestää pitää kertoo vanhemmille.

Maybe someday everything is better

Tänää oli aikamoine viha päällä. Ois tehny miel hakata jokainen vastaantulija. Tänää pari ihmistä ärsytti miuta oikee kunnolla. Ne ei vissii nähny et miul oli paha päivä.
Meinasin mennä terkkarille tai kuraattorille kertomaa et nyt on paha olo, mut en sit kuitekaa menny. Näi jälkeepäi mietittynä ois kannattanu mennä.Nyt on nimittäi tosi paha ja ahistava olo. Tekis miel vaa lähtä jonnekki kauas pois eikä tulla koskaa takas.
En tajuu mitä miun pitäs tehä, ettei miuta ärsyttäis ja ahistais aina nii kovi.
Oon koittanu ajatella mukavia, oon koittanu puhuu kavereitten kans. Oon yrittäny melkei kaikkee. Parempi ois jossai muualla eikä tääl.
Koulus olis tulos kaiken maailman valtakunnalliset ja niist pitäs saaha jonkulaine numero et ysilt pääsis pois. Pakko se on kai yrittää viimesillä voimil rutistaa hyvät tai ees kohtalaiset numerot kokeista. Tai sit vois vaa mennä sanomaa jonnekki et nyt en enää jaksa sinnitellä. Tiiän et miun ei tartte jaksaa, mut oon koittanu selvitä mahollisimman hyvi.

"En olis ikinä uskonu et tälläst tapahtus,
et mielenterveydest tulis mulle paha vastus.
Näitä pienii perkeleitä vaanii päissä
ja välil meno lähti käsistä ku faanin häissä.
Silloin mä huusin, liikuin ja riehuin.
Kukaa ei vaa tajunnu et mun pään sisäl kiehu."

Uniikki - Pohjalt

Pienimuotoinen esittely...

Pitäs kai jonkunnäköstä esittelyy kirjottaa. Elikkäs, oon heinäkuussa 16 vuotta täyttävä tyttö. Kärsin alakuloisuudesta, depersonalisaatiohäiriöstä, itsetuhoisuudestä ja väsymyksestä. On alkanu pikkuhiljaa elämänhalu lähtemää miusta pois. En muista enää millasta oli olla onnelline pien tyttö, jolla ei ollu huolia eikä murheita. Jos joku tunnistaa miut, ni voi sit sanoo.