Paha saa aina palkkansa

Torstailta.
Koko päivä on ollut yhtä taistelua.
En löydä asentoa, jossa selkään ei sattuisi.
Lääkkeet on kaukana.

On kylmä.
Jäädyn tänne.Iso osa minussa haluaa pois, pieni osa haluaa jäädä.
Päätän jäädä.

Lopulta pääsen pois.
Kävely on tuskaa.
En saa hengitettyä syvään.
Sattuu.
"Älä ajattele sitä, niin se menee ohi"
Vaikea olla ajattelematta.

Olen selvinnyt pahemmastakin, joten miksen tästäkin.                                                                           
Kävelen sukulaiseni luo ja yritän hymyillä kivun läpi.
Onneksi hän ei huomannut mitään.

Pääsen ottamaan lääkkeeni.
Olen helpottunut.
Selvisin tästä päivästä.

En osaa kieltäytyä ruoasta, vaikka kello on melkein 23.
Nälkä möyrii mahanpohjassa.
Olisin pystynyt odottamaan aamupalaa.
Syön vajaan lautasellisen ruokaa ja kaduttaa heti.
Miksi en vaan osaa sanoa ei?

Puhumme vähän aikaa.
Alkaa väsyttää.
Haluaisin nukkua, mutten kehtaa vielä toivottaa "Hyvää yötä".
Käyn siellä niin harvoin, enkä halua tuhlata sitä aikaa nukkumiseen.
Jossain vaiheessa kuitenkin on pakko käydä nukkumaan.

Selällään maatessani yritän hengittää syvään.
"Voi paska", totean.
Ei taas.
En jaksa taistella enää selkäni kanssa.
Eikö sitä saa kerralla kuntoon?

Lopulta pitkän päivän uuvuttamana nukahdan väsyneenä, mutta onnellisena paksun peiton alla.
Nukun sikeästi siihen saakka, kunnes herään ikkunasta loistavaan valoon.

Nousen sängystä ja menen vessaan.
Peilistä katsoo oloonsa väsynyt minä.
Kuinka monesti minun pitää antaa itselleni anteeksi, etten ehkä jaksa niin hyvin kuin muut?
Mitä se on kun on henkisesti ja fyysisesti terve?
En tiedä saanko sitä koskaan selville.

Eilen olin kyvytön tekemäään mitään.
Olen vain istunut ja makoillut.
Kerännyt voimia, jotta jaksan tänään mennä lenkille.
Kuinka saisin tämän kierteen poikki?
Sortuminen helpottaisi edes vähäksi aikaa.