Pientä postaustaukoa luvassa.
Lähden pois.
Vähäksi aikaa.
Viikko muualla tekee hyvää.
Tulen ehkä piristyneempänä takaisin.
Nautin kuitenkin lämmöstä.
Ja auringosta.
Ja siitä, kun saa vähän aikaa tuulettaa ajatuksia.
Ei tarvitse miettiä mitään stressaavaa tai ahdistavaa.
Voin vain olla.
Arvet kädessäni kauhistuttaa.
Entä jos joku näkee?
Entä jos vanhemmat näkee?
Ei haittaa.
Ne ovat elettyä elämää.
Ne kertovat tarinan.
En häpeä niitä, mutta välillä vain ahdistaa.
Ahdistaa, että kerta toisensa jälkeen sorruin.
Ahdistaa, etten voi enää olla ajattelematta käsiäni.
Ahdistaa, etten voi enää kulkea toppi päällä ilman, että minua häiritsisi.
Onneksi arvet eivät ole enään hirveän näkyvissä.
Ehkä ensi viikko on uuden alku.
Ehkä pystyn olemaan ajattelematta käsiäni.
Ehkä pystyn kulkemaan pää pystyssä pitkin katuja välittämättä muiden katseista.
Ehkä.
Jos en vielä ensi viikolla, niin kyllä joskus.
Mutta nauttikaa kesästä kun sitä on vielä jäljellä!
Vielä joskus pystyt olemaanvälittämättä arvista. Niiden kans oppii olemaan. Ehkä ei tuu hetkee, kun voi olla 110% välittämättä. Ainakin ite ahdistun, esim mummolassa, kunse voi laukoo jotain, joskus ahdistuu vähän, kun huomaa, että joku kattoo.
VastaaPoistaMutta yleensä ottaen en mä välitä. Ne on, eikä niitä pois saa. Jos jotain häirittee, se on sen ongelma.
Samaa miekin toivon. Kavereiden seurassa on helpompaa olla, koska ne ei tuomitse. Ne ymmärtää (ehkä) jotenkin. Koulussa kuljen t-paidassa ja on iha sama kuka kattoo. Niinku siekin sanoit, ne on, eikä niitä pois saa. Jos jotain häiritsee, se on sen ongelma. Oon ihan samaa mieltä.
PoistaTsemppiä ja pärjäile siun arpien kanssa! <3
Kiitos kommentista... :)